»Elämä on raakaa. Kun Leksa meni Espanjassa eräänä iltana nukkumaan, kaikki oli normaalisti. Mutta kun hän siitä unesta heräsi, mikään ei ollut enää entisellään», Ketonen sanoo. »Kuntoutusvaiheen alussa Leksa ei vaikuttanut kovin motivoituneelta, mutta onneksi hän sitten sisuuntui. Sen ansiosta hän on päässyt todella paljon eteenpäin alkutilanteesta. Siitä olen onnellinen.» Turun Sanomat omistavaan Ketosten lehti-talosukuun kuuluva Taru Ketonen oli itsekin vauhtihirmu aikanaan. Hän painoi kaasun pohjaan esimerkiksi jääradoilla. Ahveniston moottoriradalla on jopa hänen mukaansa nimetty mutka. »Rakastuin vauhdin hurmaan jo varhain. Ajamisesta tuli intohimo, se vei mennessään. Itse asiassa rakkauteni Leksaankin roihahti jääradalla, kuinkas muutenkaan. Kerran satuimme siellä juttusille, ja se oli saman tien menoa», hän muistelee hymyillen. Paikalla on myös Nina Kinnunen, toinen avioparin lapsista. Hän on viime vuodet toiminut isänsä omaishoitajana. Tässä haastattelussa hän auttaa tulkitsemaan isänsä puhetta. »Leksa voi nykyään ihan hyvin. Hän saa onneksi asua kotonaan, mikä on tärkeää ennen kaikkea henkisesti. Leksa käy säännöllisesti jumpalla, ja kotona hän kuntouttaa itseään muun muassa pyöräilylaitteella», Nina Kinnunen selvittää. Kun tytär alkaa kertoa isänsä nykyisestä ruokaharrastuksesta, tämä hymyilee jälleen ja sanoo kuiskaavalla äänellä: »Älä nyt tuollaisista puhu!» Leo Kinnunen haluaa jo päästä kiinni varsinaiseen aiheeseen, moottorien pärinään. KESKUSTELU ETENEE luontevasti formula ykkösiin, Kinnuseen suureen intohimoon. »Katson jokaisen F1-kisan televisiosta, ja nimenomaan analyyttisesti. Teen välillä jopa omia taktiikkasuunnitelmia», Kinnunen sanoo. »Valtteri Bottaksella ja Kimi Räikkösellä oli kauden alussa erinäköisiä haasteita, mutta sittemmin kummatkin ovat pystyneet hyviin suorituksiin. Se on tärkeää. Puhutaan mitä puhutaan, mutta kyllä Kimilläkin on yhä annettavaa formuloissa.» Nina Kinnuselle F1-kisat tietävät hengähdystaukoa. »Silloin kotona on rauhallista. Isä ja äiti katsovat keskittyneesti kisoja, välillä tunteikkaastikin», Nina kertoo. Kilparadoilla Leo Kinnunen muistetaan jääräpäisenä, oman arvonsa tuntevana persoonana. Ammatilliset asiat olivat hänelle mustavalkoisia, niissä oli harvoin neuvottelemisen varaa. Jos Leksa esimerkiksi oli jotain mieltä auton säädöistä, niillä virityksillä hän myös starttasi radalle. »Olen hyvin vaikea ja hankalasti käsiteltävä luonne».

Kinnunen määritteli persoonaansa Vauhdin Maailmassa I960-luvun lopussa ilmestyneessä artikkelissa. Taru Ketonen hymähtelee, kun puhe kääntyy hänen miehensä luonteeseen. »Kilpa-aikoina kukaan ei pystynyt neuvomaan Leksaa, hän piti päänsä. Edelleen hän tietää tarkalleen, mitä haluaa. Nykyään hän on kuitenkin tavattoman kiltti, koska tietää, että saa silloin paljon paijausta osakseen», Ketonen sanoo ja katsoo miestään hyväntahtoisesti. »Leksassa ja Kimissä (Räikkönen) on paljon samaa. He eivät ole mistään tavallisesta puusta veistettyjä. Molemmat ovat pohjimmiltaan tosi ujoja. He eivät ole leuhkia, vaan persoonia, jotka julkisilla paikoilla vetäytyvät mielellään omiin oloihinsa. Tutussa porukassa juttua sitten piisaa yllin kyllin.» Juuri tiukkaa luonnetta pidettiin Kinnusen vahvuutena kilpauralla. Kinnunen voitti muun muassa urheiluautojen prototyyppi-sarjan maailmanmestaruuden (1970), Daytonan kuuluisan 24 tunnin ajon (1970) ja kolme Interserie-sarjan mestaruutta (1971-1973). Rallin puolella hänen kovin saavutuksensa oli kolmas sija Jyväskylän Suurajoissa 1973.

Kinnusen kaikkein kuuluisin suoritus nähtiin Italian Targa Floriossa vuonna 1970. Kinnunen nousi 72 kilometrin pituisessa maantiekisassa urheiluautotiiminsä ykköskuskiksi ja ajoi Porschen uudella, superkevyellä 908:n versiolla käsittämättömän kierrosajan 33 minuuttia ja 36 sekuntia. Se jäi ikuiseksi ennätykseksi. Tuo ei olisi koskaan ollut mahdollista ilman Jochen Rindtiä, legendaarista saksalaista F1- ja urheiluautokuskia, joka oli hurmaantunut suomalaisen vauhdista I960-luvun lopussa. Juuri Rindt painosti John Wyeria ottamaan Kinnusen Pedro Rodriguezin pariksi prototyyppien MM-sarjaan Porschelle, kun brittijohtaja oli haluton palkkaamaan kielitaidotonta suomalaista. Takavuosina Kinnusen taidokasta ajoa seurasi Suomessa yksittäisessä kisassa parhaimmillaan yli 40 000 silmäparia. He eivät ole suosikkiaan unohtaneet.

»Edelleen monet tunnistavat Leksan esimerkiksi kauppareissuilla ja tulevat pyytämään häneltä nimmaria. Se lämmittää meidän kummankin mieltä», Nina Kinnunen sanoo. KOULUPOIKANA Leo Kinnunen pääsi seuraamaan läheltä Eläintarhan ajoja Helsingissä. Hän muistaa varsinkin vuoden 1952 kisat. »Jotain siitä kisasta iskostui varmasti pysyvästi selkäytimeeni. En kuitenkaan koskaan varsinaisesti pyrkinyt kilpa-ajajaksi, vaan rupesin harrastamaan kilvanajoa, koska se tuntui luontevalta.» Kinnunen oli nähnyt isänsä ajavan Käpylän maaradalla, mutta omat kannuksensa hän hankki alkuvaiheessa rallipoluilla. Kinnusen nimi opittiin tuntemaan 1960-luvun alkupuolella, kun nuorukainen pöllytti soraa näyttävästi Volvo Amazonillaan. Pian Kinnunen sai alleen Fiat Abarthin, jolla hän voitti kisoja niin jäällä, soralla kuin asvaltillakin. Lentävä suomalainen herätti jo tässä vaiheessa huomiota Euroopassa, mutta vuonna 1966 ujo mies kuitenkin asteli nöyrin mielin Antti Aarnio-Wihurin luokse. »Voisinko päästä ajamaan talliisi?» Kinnunen oli kysynyt Aarnio-Wihurilta. Siitä alkoi Kinnusen ja AAW Racing -tallin yhteistyö, joka lopulta siivitti hänet urheiluautoilun huipulle. Vuonna 1968 Kinnunen päihitti Ahvenistolla ajetussa formula 3 -luokan kisassa ruotsalaislupaus Ronnie Petersonin, mistä oli hänelle myöhemmin uralla merkittävästi hyötyä. Vuonna 1969 AAW Racing onnistui hankkimaan Kinnuselle Porschen tehtaalta käytetyn, mutta iskukykyisen 908 Spyderin. Sillä hän osallistui juuri lanseerattuun Nordic Challenge Cupiin. Tapahtui läpimurto. Ensimmäisessä kisassa Kinnunen haastoi täysillä Lotuksen F1-tähden Jochen Rindtin. Kahdessa seuraavassa kisassa Rindt ei ollut tulessa, ja silloin suomalainen nousi jo ykköspallille. Saksalainen vakuuttui Kinnusen kyvyistä jopa siinä määrin, että kutsui tämän tutustumaan Formula 2 -tallinsa toimintaan. »Se oli ainoa Porsche, jolla oli mukava ajaa. Muut olivat aika raskaita väännettäviä», Kinnunen näkee. Tässä vaiheessa Rindt suositteli painokkaasti Kinnusen palkkaamista Porschen tehdasautoja ajattaneen John Wyerin tiimiin. Lopulta Wyer suostui ja palkkasi Kinnusen meksikolaisen tuittupään Pedro Rodriguezin pariksi. Alkoi tapahtua. Rallimenestykseen tottuneessa Suomessa oli vaikea käsittää, että joku oman kylän pojista pystyisi voittamaan jotain suurta ratakisoissa. Varsinkin Kinnusen voitto Daytonan 24 tunnin ajossa vuonna 1970 hämmästytti. Kauden aikana pari Kinnunen-Rodriguez voitti myös Brands Hatchissä, Monzassa ja Watkins Glenissä.

Silloin nähtiin myös Kinnusen ikimuistoinen suoritus Targa Florion 72 kilometrin pituisella serpentiinitiellä. Kinnunen ja Rodriguez olivat kuin tuli ja jää. Kauden aikana he eivät esimerkiksi kertaakaan katelleet toisiaan. Välejä ei käytännössä ollut. »Kinnunen ja Rodriguez olivat kuin Kimi Räikkönen ja Juan Pablo Montoya McLarenilla viime vuosikymmenellä. Tilanne oli räjähdysherkkä», pitkän linjan autourheilutoimittaja Heikki Kulta kertoo. Vuodet 1970 ja 1971 toivat mukanaan myös surua. Kinnunen ja koko moottoriurheiluperhe menettivät monia ystäviään radalla. Jochen Rindt kuoli Monzassa 1970 ja on edelleen ainoa kuski, joka on voittanut F1-mestaruuden kuolemansa jälkeen. AAW Racingin tallitoveri Hans Laine kuoli samana vuonna Nürburgringin harjoituksissa. Seuraavana vuonna liekkimereen pysähtyi Pedro Rodriguezin matka. »Se oli kova paikka aina, kun joku kollega kuoli kisassa tai harjoituksissa. Hans Laineen poismenon jälkeen en olisi halunnut ajaa Nürburgringillä, mutta talli pakotti», Kinnunen sanoo. »Tallikavereina meillä riitti Pedron kanssa haasteita, mutta itku oli herkässä sen surullisen kisan jälkeen. Ajoin siinä Pedron takana ja olin lähellä sukeltaa itsekin siihen tulimereen. Näin Pedron poismenon liiankin läheltä.» Kinnunen oli viimeinen avokypärää käyttänyt hurjapää. Pelottiko radalla koskaan? »Ei», Kinnunen tiivistää hetkeäkään miettimättä. »Tai kyllä minäkin välillä pelkäsin, mutta hommat oli hoidettava. Nykyään turvallisuus esimerkiksi formula ykkösissä on aivan toista luokkaa kuin meidän aikanamme, mikä on tärkeää. Takavuosina ajajien kuolemia nähtiin joka vuosi, mutta ei koskaan tullut tunnetta, että niin voisi käydä itselleni. Itseluottamus oli - kuten varmasti muillakin - huipussaan.» Kinnusen visiitti Porschen tehdastallissa jäi kauden mittaiseksi. Sopeutumisvaikeuksia riitti, monestakin syystä. Kaasujalka ei kuitenkaan heltynyt, ja seuraavina kausina Kinnunen niitti mainetta Interserie-sarjassa. Kolme peräkkäistä mestaruutta olivat lopulta tärkeitä. Autourheilun kuninkuusluokassa F1:ssä kiinnostuttiin suomalaisesta. OLI VUOSI 1973. Kinnunen oli saanut kutsun testaamaan Frank Williamsin omistaman F1-tallin autoa. Siihen aikaan Williams ei ollut lähellekään eturiviä, eikä Kinnunenkaan päässyt kunnolla sinuiksi auton kanssa. Neuvotteluja kuitenkin käytiin. Niiden päätteeksi Frank Williams totesi: »Suomalainen on liian kallis meille!»

Mies asbestiliinan ja suojalasien takana: Leo Kinnunen.(Vas) Taru Ketonen ja Leo Kinnunen Belgian GP:ssä 1974.(oikealla kuvassa) Parivaljakko Pedro Rodriguez ja Leo Kinnunen voittivat Porsche 917K:lla (numero 7) Monzan 1 000 kilometrin kilpailun huhtikuussa 1970.

F1 oli vielä lapsenkengissä, bisnes oli pienimuotoista. Kuskien oli käytännössä hoidettava itse rahoituksensa, mutta siitä oli hyötyä vasta siinä vaiheessa, jos meno radalla oli tyydyttänyt tallipomoja. Williamsin testien jälkeen Kinnunen matkasi Brabhamtallin luokse. Kinnusen epäonneksi testien aikaan satoi hurjasti ja kierros-ajat jäivät vaatimattomaksi. Sade ei kelvannut selitykseksi Brabham-tallin pomolle, sittemmin F1-sirkuksen tirehtööriksi nousseelle Bernie Ecclestonelle. Hän karjui: »Ei riitä! Suomalainen ajaa liian hitaasti.» Seuraavaksi Kinnunen yritti avata F1-porttia omin avuin. Hän sai Aarnio-Wihurilta luvan käyttää AAW Racingin nimeä ensimmäisessä ja edelleen ainoassa suomalaisessa F1-tallissa, jonka varsinainen rahoitus tuli Saloralta ja Colt-tupakkamerkiltä. Talli hankki autokseen kohtuullisesti menestyneen Surtees-tallin käytetyn Fordin. Se oli huono kauppa. Surtees osoittautui heti kauden 1974 alussa todelliseksi ongelmakimpuksi. Auto oli ylipainoinen, alitehoinen ja runkovikainen. Kinnunen kävi alusta asti kuumana. Hän inhosi autoaan yli kaiken, koska tekniset viat seurasivat toinen toistaan. Viitenä ensimmäisenä F1-viikonloppuna Kinnunen karsiutui itse kisasta. Erään kerran Surteesinvaihdelaatikko jumiutui ykkös-vaihteelle, ja muissakin peli oli käytännössä jo etukäteen menetetty. Kunnes kesäkuussa 1974 koitti Ruotsin Anderstorpin osakilpailu. Kinnunen jäi karsinnoissa 25. sijalle, kun kisaan pääsi 24 autoa. Ruotsalaistähti Ronnie Peterson kuitenkin vaati saada suomalaiselle villin kortin kisaan, ja sille kisajärjestäjät näyttivät oitis vihreää valoa. Kisan alla AAW Racingin pilttuussa naamat venähtivät kuitenkin vakaviksi. Kuuluisa mekaanikko Leif »Honda» Virtanen kopautti Kinnusta olkapäälle.