Kiinteää kuin kivi! Mikä voisi olla absurdimpaa kuin kiinteät graniittiset mannerlaatat ajelehtimassa Maan pinnalla törmäten toisiinsa täällä tai juuri ja juuri välttäen toisensa tuolla ja kooten toisaalla voimia suurmanteren muodostamiseksi?

Kuitenkin jo hyvin varhain tiedemiehet esittivät, että manteret eivät aina ole olleet nykyisillä paikoillaan. Francis Bacon tutkiskeli tätä mahdollisuutta vuonna 1620, ja samoin teki P. Placet viisikymmentä vuotta myöhemmin. Kului 150 vuotta, ennen kuin Alexander von Humboldt herätti uudelleen henkiin ajatuksen mannerten liikkumisesta. Amerikkalainen F. B. Taylor uskoi, että manteret olivat siirtyneet napa-alueilta päiväntasaajaa kohti.

Saksalainen geologi Alfred Wegener puolestaan esitti, että manteret ovat »sial-aluksia, jotka liikkuvat simameressä». Tutkittuaan monia vuosia Etelä-Amerikan ja Afrikan fossiilien yhtäläisyyksiä eteläamerikkalainen Alex L. Du Toit kirjoitti vuonna 1937 kirjan OUT Wande-ring Continents (Vaeltavat manteremme).

Vuonna 1944 A. Holmes tutki eteläisen pallon-puoliskon jäätiköitymisvaiheiden ilmastoa, ja hän oli samaa mieltä siitä, että mannerten oli täytynyt liikkua. Hän keräsi aineistoa Argentiinassa, Madagaskarissa, Afrikan päiväntasaajan läheisillä alueilla ja Etelä-Australiassa. Työ, jonka hän ja Du Toit tekivät, pani alulle geologien erimielisyydet, jotka ovat jatkuneet aina meidän päiviimme asti.

Eteläisen pallon-puoliskon tutkijat kannattavat yleisesti käsitystä mannerliikunnoista, sillä heidän tutkimusalueellaan on runsaasti käsitystä tukevia todisteita. Pohjoisen pallonpuoliskon tiedemiehet sitä vastoin olivat pitkään epäileväisiä, koska Pohjois-Amerikan ja Euroopan osalta puuttui asiasta päteviä näyttöjä.

Sedimenttikivien olemassaolo mannerten sisuksissa kiihotti teoreetikkojen ajatuksia ja sai heidät päättelemään, että manteret olivat liikkuneet. Suuret vuoristojonot, kuten Kalliovuoret ja Himalajan vuoristo, sisältävät sedimentti-vyöhykkeeseen kasaantuneita aineksia. Vaikka näitä sedimenttikivikerrostumia verrattiin muihin kerrostumiin ja määritettiin niiden asema geologisessa historiassa, epäselvyydet eivät ratkenneet. Sedimenttikivikerrostumien sijaintia ei voitu selittää merenpinnan korkeusvaihteluilla.

Näin päästiin kuitenkin selvitystyön alkuun. Manterista tehtiin malleja, joihin kuvattiin värein eri kivikerrostumien vastaavuudet, jääkausien jättämät jäljet tummennettiin ja fossiililöydöt rastitettiin. Tämän jälkeen tutkijat asettivat paperimallit pallon pinnalle ja sovittelivat ja kokeilivat eri tavoin niitä yhteen, jotta malleihin tehdyt merkinnät osuisivat toisiinsa.

Jääkautiset jäljet Australiassa sopivat Madagaskarin jälkiin, ja Lounais-Afrikan fossiililöydöt olivat vastaavia kuin Etelä-Amerikasta löydetyt. Kaikenlaisia teorioita esitettiin mannerten liikkumisesta, ja manteria yhdistettiin toistensa kanssa mitä erilaisimmin tavoin. Kävi ilmeiseksi, että Wegenerin ajatus mannerten liikunnosta oli vain osa vastausta. Näytti yhä todennäköisemmältä, että manteret olivat eronneet toisistaan muodostettuaan muinoin yhtenäisen suurmanteren.