Aina siitä saakka kun ihminen alkoi purjehtia merillä, hän on ollut tietoinen valtamerien pinnan merivirroista ja pelännyt niitä. Nämä valtamerivirrat kuljettivat hänet merien poikki ja jälleen takaisin kotimaahan, tavallisesti pikemminkin kiertävää reittiä kuin suoraviivaisesti.
Alexander von Humboldt päätteli vuonna 1812, että lämpimien trooppisten merien pinnan alla virtaa kylmää vettä. Hänen mukaansa oli osoitettavissa, että tunnettujen maailmanlaajuisten merivirtojen lisäksi on virtoja, jotka pysyvät erillään niistä meristä, joiden läpi ne virtaavat. Nämä virtailut ovat selvärajaisia, ja ne voidaan erottaa nopeutensa ja suuntansa perusteella. Tavallisesti tällaiset virrat ovat nauhamaisia, mutta ne saattavat olla myös leveitä tai tasomaisia.
Useimmat merivirrat aiheutuvat joko tuulen kitkavaikutuksesta merenpintaan tai painovoiman vaikutuksesta tiheydeltään vaihtelevaan veteen. Tuulen synnyttämät virtailut ovat tavallisesti silmukanmuotoisia ja pyörteisiä. Atlantilla ja Tyynellämerellä nämä virrat joutuvat kääntymään napoja kohden törmättyään mannermassoihin. Idän puolelta länteen puhaltavat pasaatituulet saavat aikaan kaikissa valtamerissä päiväntasaajan virran. Kun manteret kääntävät näiden päiväntasaajan alueen virtailujen suuntaa, ne nopeutuvat aivan kuin suuttimen läpi kuljettuaan.
Virratessaan mannerten itäreunaa seuraillen ne muuttuvat maapallon voimakkaimmiksi ja suurimmiksi merivirroiksi. Tällaisia päiväntasaajan virtojen jatkoja ovat Amerikan Atlantin-rannikolta virtaava Golfvirta ja Aasian manteren edustalla kulkeva Kuro-sivo eli Japaninvirta.
Tuulten ja mannerten lisäksi pintamerivirtojen suuntaan vaikuttaa myös pohjan topografia sekä coriolisilmiö, joka kääntää virtaavaa vettä pohjoisella pallonpuoliskolla oikeaan ja eteläisellä pallonpuoliskolla vasempaan.
Pintamerivirrat liikkuvat hitaasti: niiden keskimääräinen nopeus on kolmisen kilometriä tunnissa. Eräillä alueilla vesi näyttää pysyvän paikoillaan. Voimakkaissa virroissa, esimerkiksi Golfvirrassa, nopeus kuitenkin on keskimäärin viisi kilometriä tunnissa, ja paikoin on mitattu kahdeksan kilometrin tuntinopeuksia. Golfvirran leveys vaihtelee 80—240 kilometriin, sen syvyys 450—1500 metriin, ja virran vesimäärä on 70 miljoonaa tonnia sekunnissa.
Luonnollinen voimanlähde. Varhaiset merenkävijät olivat riippuvaisia pintamerivirroista ja seurailivat tuulia päästäkseen valtameren poikki. Heidän alkeellisten alustensa mukaan rakennettiin Perusta Australiaan kulkenut La Balsa (A) ja Ra II (D), joka purjehti Afrikasta Barbadossaarille. Jo paljon taidokkaampia olivat ne espanjalaiset kaljuunat (C), jotka harjoittivat kaupankäyntiä Euroopan ja Amerikan välillä, tai Manilan kaljuunat (B), jotka kulkivat Tyynellämerellä Meksikon ja Filippiinien välillä. (katso bdf julkaisusta taulukko, sivu 19)
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
