Voimakkaan rannikkotuulen puhaltaessa pintavesiä ulommaksi merelle pintaan nousee viileää vettä syvemmältä, ja tämä vesi kulkeutuu rannikolle. Kyseessä on yksi pysty virtailuja aikaasaava tapahtuma. Se on tärkeä siksi, että kylmä vesi tuo syvyyksistä ravinteita pintaan, jossa niitä hyödynnetään yhteyttämisen avulla.

Yleensä valtamerissä voidaan todeta ravinteisuuden määrän mukaista pystysuoraa kerrostuneisuutta. Pintakerros, joka ulottuu runsaan parinsadan metrin syvyyteen, on tavallisesti niukkaravinteista, koska kasvien toiminta on tyhjentänyt sen. Seuraavana on kerros, jonka ravinnemäärä vähitellen kasvaa, mikä johtuu osittain siitä, että valo ei pääse tunkeutumaan kerroksen alaosiin, joten siellä ei voi tapahtua yhteyttämistä. Happipitoisuus on usein vähäisimmillään noin seitsemänsadan metrin syvyydessä. Tämän alapuolella on kaikkein happipitoisin vyöhyke, ja pohjalla on taas vähemmän happea.

Pystyvirtailut sekoittavat tätä kerrostuneisuutta ja liikuttelevat elämänkierrolle välttämättömiä ravinteita. Näitä virtailuja tapahtuu rannikoilla ja päiväntasaajan alueella mannerten länsipuolella, Kalifornian ja Perun rannikkojen edustalla Tyynenmeren alueella ja Mauritanian edustalla Atlantilla. Ravinteiden määrä ei ole sama kaikkialla. Voidaan todeta vuodenaikaisia ja alueellisia eroavuuksia, joihin vaikuttaa auringonpaisteen ja kasviplanktonin määrä. Erityisen runsasravinteisia ovat Antarktiksen vedet. Tämä johtuu virtailuista, jotka jatkuvasti tuovat ravinteita pintakerrokseen.

Suuresta planktonintuottokyvystä huolimatta eteläisten vesien suunnattomia ravinnevarastoja ei missään täysin käytetä hyväksi.