Veden erikoisimpia ominaisuuksia on sen kyky sitoa lämpöä. Tämän voi huomata minä tahansa kuumana päivänä, jolloin ihmiset keräytyvät rannalle vilvoittelemaan meressä. Toisaalta ihmisruumis on lämpökone, joka säteilee ruumiinsisäisten reaktioiden kehittämää lämpöä. Ilmassa ruumiista poistuu lämpöä virtaamalla ja haihtumalla huokosista vetenä sekä uloshengitysilmassa, joka sisältää vesihöyryä.

Kun ruumis on uponnut veteen, lämpöä haihtuu siitä huomattavasti nopeammin kuin maalla, koska vesi sitoo lämpöä paljon enemmän kuin ilma. Ellei sukeltaja tai uimari ole riittävän hyvin eristetty, hänen ruumiinsa menettää lämpöä nopeammin kuin tuottaa sitä. Yksinkertaisemmin sanoen hän alkaa palella.

Veden lämmönsitomiskyky on tiedetty kokemuksesta jo muinaisina aikoina. Useimmissa varhaisissa sukelluspukuluonnoksissa kiinnitettiin kuitenkin enemmän huomiota paineeseen ja vedenpitävyyteen kuin lämmönhukkaan. Tämä johtui osaksi siitä, etteivät varhaiset sukeltajat viipyneet vedessä kovin kauan. Helmen- ja sienenpyytäjät käyttävät vain lannevaatetta ja työskentelevät yleensä vesissä, jotka ovat pinnasta lämpimiä. Tavallisesti he viipyvät vedessä alle puolitoista minuuttia, ja vaikka he usein toistavat sukelluksensa, he lämmittelevät välillä auringossa.

Monet pitkänmatkanuimarit arvelivat, että vartalon rasvaaminen auttaisi vähentämään lämmönhukkaa. Rasva kuitenkin huuhtoutuu nopeasti pois, ja jäljelle jää vain ohut, öljyinen kalvo, joka peräti hieman nopeuttaa ruumiinlämmön menetystä. Lämmön säilyttäminen on tärkeää sukeltajille, koska kylmyys hidastaa toimintoja, heikentää tuntoaistia ja saa ruumiin kuluttamaan enemmän happea lämmön palauttamiseksi. Hyiseen napaveteen haaksirikkoutunut säilyy elossa vain alle neljännestunnin.