 |
Menneisyydessä meri ei kuulunut millekään kansakunnalle. Pelkät purjehdussäännöt riittivät estämään eturistiriidat, joita saattoi syntyä avomerellä eri maiden alusten kohdatessa toisensa. Merenkulun kannalta ulapan katsottiin kuuluvan kaikille kansoille; muussa mielessä se ei kuulunut kenellekään. 1700-luvun alkupuolelta lähtien alettiin ns. kanuunankantamaa eli viitisen kilometriä leveää merivyöhykettä pitää rannikkovaltion omaisuutena. Niin kauan kuin kalastusta harjoitettiin vain kunkin valtion omilla vesillä, ei tarvittu kalastuksen tai muun pyynnin säännöstelyä. Nykyinen kalastustekniikka on tehokasta, ja kalastusalukset ovat entistä paljon merikelpoisempia. Kalastajat voivat siirtyä yhä kauemmaksi alkuperäisiltä kalastusvesiltään runsaampia kalansaaliita tavoittelemaan. Tämä on saanut useat maat laajentamaan hallinnassaan olevia kalastusvesialueita. Esimerkiksi Peru ja Ecuador ovat siirtäneet rajan 200 meripeninkulmaan eli noin 370 kilometriin. Niin ovat tehneet myös Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Islanti. EEC-maat ja Grönlanti ovat aikeissa seurata esimerkkiä. Kalasrusrajojen siirrot ovat aiheuttaneet paljon levottomuutta niissä valtioissa, jotka ovat kalastaneet rajaansa siirtäneiden valtioiden kalastusvesillä tai niiden läheisyydessä. Jopa yhteenottoja on tapahtunut. Vuoden 1972 loppuun mennessä Ecuador karkotti vesiltään yli 80 yhdysvaltalaista tonnikalan pyyntiin saapunutta kalastusalusta. Islannin ja Ison-Britannian väliset kahnaukset ovat tuttuja sanomalehtien palstoilta. |
| Troolisaalis saattaa nousta jopa 15000 kiloon kalaa. Trooli tyhjennetään aluksen säilytystiloihin ja lasketaan sitten uudelleen vetoon. | Brittilaivasto kalasti Pohjois-Atlantin vesillä merivartiostoalusten turvin. Britit eivät hyväksyneet Islannin silloista 50 meripeninkulman vyöhykettä. He tunnustivat vain 12 meripeninkulman rajan, jonka ulkopuolella he katsoivat voivansa kalastaa vapaasti. Islannin edustajien kantana oli, että Islannin on voitava suojella kalastusteollisuuttaan estämällä ulkomaalaisia tyhjentämästä sen kala-apajia. Näiden kahden maan välistä riitaa on käsitelty YK:n istunnoissa. Viime |
vuosina pidetyissä kansainvälisissä merioikeuskokouksissa on pohdittu myös muiden valtioiden kalastusaluevesirajojen laajentamisia ja niiden vaikutuksia maapallon kalastukseen.
Lajien suojelemiseksi on tehty useita kansainvälisiä sopimuksia ja perustettu näitä sopimuksia valvovia elimiä. Eläinten myyntiä ja pyyntiä valvovista komissioista ehkä eniten ovat saaneet aikaan Kansainvälinen Tyynenmereren turkishyljekomissio sekä Kansainvälinen ruijanpallaskomissio. Pyyntimääriä rajoittamalla komissiot ovat pyrkineet palauttamaan liikapyynnin tasolle, joka ei vaaranna eläinpopulaation säilymistä ja mahdollistaa kohtuullisen pyynnin.
Muut komissiot eivät ole juuri onnistuneet. Niiden olemassaolo on kuitenkin tärkeää, sillä ne tukevat taloudellisesti useita tutkimusprojekteja. Pohjois-Amerikan ja Pohjoisen Tyynenmeren komissiot ovat voineet käyttää saatuja tutkimustuloksia määrätessään pyyntirajoituksia eri alueille. Pyyntirajoituksissa säädetään eri kalalajeja saalistavien alusten määrä, sallitut kalastusvälineet sekä vuosittainen kokonaissaalis. Kaikki nämä säädökset tähtäävät kestävään pyyntiin. Maksimihyöty pyritään saamaan pyynnistä, jonka saalismäärät rajoitetaan juuri alle alueen kalakannan kantokyvyn.
Kalastuskomissiot ovat yhtä mieltä siitä, että pyyntirajoituksia täytyy säätää. Uusiutuvien luonnonvarojen - kalojen ja muiden meren eliöiden — suojelu vaatii onnistuakseen kansainvälistä yhteistyötä ja liikapyynnin ehkäisemistä. Kalastuskysymykset ovat toistuvasti Yhdistyneitten kansakuntien erityisistuntojen ja muiden kansainvälisten järjestöjen ja yhteisöjen kokousten esityslistoilla. Vaikka kaikki maat ovat samaa mieltä siitä, että kalastusrajoi¬tuksia ja suojelua tarvitaan, vielä tähän mennessä ei ole saatu aikaan kansainvälistä lainsäädäntöä, joka olisi myös käytännössä voimassa.
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen