Hennon kukkamaisilla merivuokoilla ja niiden sukulaisilla polyypeilla on lonkeroissaan polttiaissoluja eli nematokystoja, joilla nämä eläimet lamauttavat saaliinsa ja puolustautuvat petoeläimiä vastaan. Polttiaissolut eivät kuitenkaan tehoa kaikkiin eläimiin, eivät esimerkiksi kuvan vapaakiduskotiloihin, joiden kidusliuskat ovat valkokärkiset. Itse asiassa vapaakiduskotilot syövät polttiaissoluja. Ne eivät kuitenkaan sulata niitä, vaan käyttävät niitä omaan puolustukseensa.

Näillä kauniilla nilviäisillä on kyky estää polttiaissoluja laukeamasta. Polttiaissolut kulkeutuvat erikoiskanavaa pitkin vapaakiduskotilon ruoansulatuskanavaan ja asettuvat lopulta kotilon kiduksiin. Tiedetään, että polttiaissoluissa on eräänlainen laukaisin, joka reagoi kosketukseen. Tuntuisi johdonmukaiselta, että vapaakiduskotilon nielemisliikkeet saisivat laukaisimen toimintaan. Näin ei kuitenkaan käy, ja yksi mahdollinen selitys on, että vapaakiduskotilo estää polttiaissolun toiminnan kemiallisesti, samaan tapaan kuin ilveilijäkala, joka on immuuni merivuokon polttiaislonkeroille. Kun petoeläimet hyökkäävät vapaakiduskotilon kimppuun, tämä voi puolustautua lainaamiensa polttiaissolujen avulla. Tarkalleen ei tiedetä, kuinka tämä tapahtuu. On otaksuttu, että polttiaissolut alkavat toimia vain tietynlaisen paineen tai kosketuksen vaikutuksesta.

Vapaakiduskotiloiden toinen puolustussopeuma on niiden väritys. Vapaakiduskotilot ovat meren värikkäimpiä eläimiä, joissa esiintyy kirkkaan kellanpunaisia, sinisiä, purppuranpunaisia, keltaisia ja punaisia väriaineita. Yksikään petoeläin ei voisi erehtyä luulemaan niitä tavanomaiseksi saaliseläimekseen. Juuri tämä onkin vapaakiduskotilon silmäänpistävän ulkonäön tarkoitus.

Muut eläimet ovat oppineet tuntemaan vapaakiduskotilon tai osaavat vaistomaisesti reagoida sen väritykseen eivätkä tietenkään halua syödä tällaista pistävää kotiloa. Naamioitumisen sijasta vapaakiduskotilo siis suorastaan mainostaa omaa syömäkelvottomuuttaan.