Medusan haaksirikko kauhistuttavine jälkiseurauksineen on yksi historian hirveimmistä haaksirikoista — ellei peräti hirvein. Kesäkuun toisena päivänä 1816 tämä 40-tykkinen ranskalainen fregatti ajoi karille matalikolla noin sadan kilometrin päässä Afrikan länsirannikolta. Ranskalaisen vuosina 1791—1824 eläneen Jean Louis Andre Theodore Géricaultin maalaus »Medusan lautta» on saanut aiheensa yhdestä haaksirikkojen historian hirvittävimmästä tapahtumasta. Laiva ei vahingoittunut pahasti, ja se olisi ehkä voitu pelastaa, mikäli miehistöllä olisi ollut rohkeutta ja hyvä kuri. Karilleajoa seuraavana päivänä edestakaisin heiluva iso peräsin iski laivan peräpeilin säpäleiksi. Vesi virtasi laivaan. Kansiin tuli murtumia ja köli pirstoutui. Ihmisten täytyi lähteä Medusalta.

Kuuteen pelastusveneeseen mahtui vain noin 250 neljästäsadasta laivalla olevasta. Niinpä rakennettiin suuri lautta kahdellesadalle ihmiselle ja elintarvikkeille. Pelastusveneiden oli tarkoitus hinata lautta rantaan. Saattue oli tuskin kymmenen kilometrin päässä Medusasta, kun hinausköysi joko katkesi tai katkaistiin. Pelastusvene meni menojaan, ja lautalla olijat jätettiin oman onnensa nojaan. Sataneljäkymmentäkuusi ihmistä — yksi heistä oli nainen — tuijotti päivänpaisteista merta. Heidän tilanteensa oli toivoton. Heillä ei ollut mastoa eikä ankkuria, ei ankkuriköyttä eikä merikorttia. Heillä oli purjeet, mutta ei mitään mihin ne olisi voitu levittää. He olivat täysin meren armoilla. Heillä oli 12 kilon säkki suolaveden liottamia keksejä, muutama tynnyri viiniä ja useita vesiastioita. Siinä kaikki. Medusan hylky oli yhä näkyvissä, mutta sen luokse oli mahdotonta päästä — oli alkanut tuulla merelle päin. Ensimmäisenä yönä muutamia miehiä huuhtoutui lautalta. Eräät olivat vieläkin huonoonnisempia: he luiskahtivat lautan parrujen väliin niiden avautuessa ja sulkeutuessa haitarin palkeiden tavoin eivätkä päässeet pois, vaan hukkuivat. Toisena yönä eloon jääneet avasivat pienen viinitynnyrin ja joivat sen tyhjäksi. Siitä seurasi täydellinen hulluus. Kärsimysten sekoittamina miehet alkoivat raivoisasti kapinoida mukana olleita upseereja vastaan. Muuan henkiin jäänyt kirjoitti: »Sotilaat tarttuivat erääseen upseeriin ja heittivät hänet mereen; me kuitenkin huomasimme sen ja pelastimme upseerin ja asetimme hänet tynnyrin päälle, josta kapinoitsijat kiskoivat hänet alas ja aikoivat kaivaa häneltä silmät päästä kynäveitsellä.

Suuttuneina näistä monista julmuuksista me emme enää pidätelleet itseämme, vaan hyökkäsimme raivostuneina heidän kimppuunsa.» Kaiken kaikkiaan 60 ihmistä kuoli sapeliniskuihin pimeässä. Eräs oli hakattu kuoliaaksi kirveellä, toisia oli pidetty veden alla, kunnes he hukkuivat. Aamunkoitteessa oli elossa 67 ihmistä. Hait seurasivat lauttaa sen ajelehtiessa edestakaisin tuulen mukana. Juomavesi oli mennyttä, samoin suurin osa ruoasta. Jotkut järsivät miekankannikkeensa nahkaa, ja ne, joilla oli hattu, repivät irti rasvaisen hikinauhan ja pureskelivat sitä. Sitten yksi heistä alkoi silpoa kuolleen ruumista. Hetken kuluttua kymmenet syöksyivät sen kimppuun kuin susilauma. Eräs, joka jäi henkiin tätä kaikkea kertomaan, kirjoitti: »Kun huomattiin, että tuota kauheata ravintoa hyväkseen käyttäneet olivat voimistuneet, ehdotettiin, että sitä pitäisi kuivata, jotta se ei vaikuttaisi niin inhottavalta.»

Yöllä kuoli vielä 12 ihmistä. Neljäntenä päivänä heitä oli 48. Lentokalaparvi saatiin siepatuksi parrujen väliin, mutta niitäkään ei ollut tarpeeksi. Tuona yönä kapina jälleen raivosi kuohujen peittämällä lautalla. Molemmat osapuolet taistelivat epätoivon vimmalla, ja aamulla elossa oli enää 30 ihmistä; hekin kaikki haavoittuneita. Useimmat eivät pystyneet seisomaan. Meri oli hiertänyt nahan heidän jaloistaan ja sääristään, ja suolainen vesi teki tuskat sietämättömiksi. Kuudentena päivänä terveimmät eloon jääneet ryhtyivät neuvonpitoon. He päättivät heittää kuolevat mereen haiden saaliiksi; nainen oli mereen työnnettyjen joukossa.

Tämä soi jäljelle jääville kuusi lisäpäivää. Heidän näin saamansa lisäravinto käsitti 30 valkosipulin kynttä, pienen sitruunan ja erittäin vähäisen määrän viiniä. Viisitoista eloon jäänyttä ajelehti päämäärättä laineilla. Ja sitten, yhdeksäntenä päivänä Medusalta lähdön jälkeen, valkoinen perhonen, »sellainen, joka on niin tavallinen Ranskassa», ilmaantui lautalle. Perhonen antoi heille toivoa, ja neljä päivää myöhemmin heidät löydettiinkin ja kuljetettiin maihin. Kolmentoista päivän lyhyenä aikana he »olivat nähneet ja osallistuneet sellaisiin kauheuksiin, jotka onneksi lankeavat vain harvoin ihmisen osaksi». Kauhun hetket olivat ohitse, mutta nämä ihmiset eivät koskaan unohtaneet niitä. Tämä matka jäi merenkulun aikakirjoihin yhtenä kaikkein kauhistuttavimmista koettelemuksista.