Sir Henry Howard kirjoitti kuninkaalleen, Englannin Henrik 8:nnelle, että »laivanne Mary Rose on erinomainen, luulisin jopa, että se on paras kaikista koskaan purjehtineista aluksista». Sunnuntaina 19. heinäkuuta vuonna 1545 kuningas Henrik seisoi rannalla Portsmouthissa ja katseli kuinka Mary Rose sai heikon tuulenvireen purjeisiinsa ja loittoni johtaen laivuetta, joka oli valmistautunut torjumaan ranskalaisten joukkojen uhkaavan hyökkäyksen.

Äkkiä Mary Rose kallistui ja upposi. Kukaan ei tiennyt varmasti, mikä aiheutti onnettomuuden, mutta erään silminnäkijän mielipiteen mukaan laivan miehistö koostui »niin osaavaisista merimiehistä, että jokainen heistä luuli tietävänsä, mitä tuli tehdä, ja tämän vuoksi määräyksiä ei kunnolla noudatettu». Kun ranskalaiset joukot oli lyöty, laivaa ryhdyttiin nostamaan. Nostotyössä käytettiin venetsialaisten keksimää menetelmää, ja muutamia venetsialaisia jopa palkattiin työhön. Menetelmä perustui ponttoonien nostovoimaan. Ne kiinnitettiin uponneen laivan päälle, joka sitten irrotettiin pohjasta köysien ja vinttureiden avulla. Ponttoonimenetelmässä käytettiin hyväksi nousuvettä, jonka toivottiin kohottavan hylkyä yli neljä metriä. Pelastajat arvioivat, että jos he saisivat laivan irti matalan veden aikana, nousuvesi kohottaisi sekä ponttoonit että laivan kokonaan pois pohjasta. Sitten se voitaisiin hinata matalikolle, johon se jäisi veden jälleen laskiessa.

Nostolaitteisto oli vaikuttava: »Kaksi mahdollisimman suurta laivaa, neljä suurinta satamista löytyvää proomua, viisi vahvinta saatavissa olevaa ankkurikettinkiä, kaksi paksua touvia, kymmenen vintturia, joissa on yhteensä kaksikymmentä väkipyörää, 50 raudattua väkipyörää, viisi tusinaa painolastilaatikoita, 40 naulaa talia, 30 venetsialaista merimiestä ja yksi venetsialainen kirvesmies, 60 englantilaista merimiestä ja suuri määrä kaikenlaisia köysistöjä.» Näistä yksityiskohtaisesti harkituista pelastus varusteista huolimatta Mary Rose oli liian painava nostettavaksi.

Hylystä tuli erittäin kuuluisa, ja se oli kaikenlaisten ryöstelijöiden suosiossa. Vuonna 1968 muutamat asiasta huolestuneet meriarkeologit »vuokrasivat» 400 neliömetriä Spitheadin merenpohjaa, jossa Mary Rosen jäännökset yhä ovat. Näin he ovat onnistuneet suojaamaan sen, mitä hylystä on jäänyt jäljelle kaupallisten »pelastajien» ja matkamuistonkerääjien ryöstelyltä. Toinen yllättävä uppoaminen sattui rauhan aikana Englannin menettäessä suurimman sota laivansa.

Jonkin aikaa Royal Georgen vuonna 1782 sattuneen uppoamisen jälkeen tehtiin yritys sen nostamiseksi. Laivan alle pujotettiin köydet, mutta se oli liian painava.

Elettiin vuotta 1782. Satakahdeksantykkinen Royal George oli ankkurissa Spitheadin satamassa, ja se oli täynnä vierailijoita. Pieni vuoto havaittiin juuri vesirajan alapuolella. Laivaa kallistettiin hieman siirtämällä muutamia tykkejä kannen toiselta laidalta toiselle. Tarkoituksena oli saada reikä vedenpinnan yläpuolelle, mutta ylimääräistä painoa tuli toiselle laidalle liikaa. Osa laivan kaaripuista murtui, ja laiva kallistui yhä enemmän. Tykkiaukot joutuivat veden alle, ja äkkiä laiva kaatui. Noin 900 ihmistä hukkui laivan upotessa. Hieman myöhemmin ryhdyttiin pelastustoimiin. Alkeellisiin sukelluskypäriin pukeutuneet sukeltajat pujottivat laivan ympärille köysiä, mutta Royal George ei liikahtanutkaan.

Tämä suuri sotalaiva oli yksinkertaisesti liian raskas nostettavaksi vetisestä haudastaan. Monen vuoden ajan laivan jäännökset olivat vaarana tämän alueen merenkululle. Lopulta vuonna 1839 koetettiin toistamiseen nostaa laiva pohjasta. Juuri samoihin aikoihin nerokas saksalainen keksijä Augustus Siebe oli kehittä nyt sukelluspuvun, jonka avulla veden alla voitiin olla aikaisempaa vapaammin. Nostoyrityksissä käytettiin tällaista varustusta. Sukeltajat huomasivat että Royal George oli valitettavasti niin mädäntynyt, ettei sitä voitu nostaa kokonaisena. Laiva räjäytettiin kappaleiksi. Toinen yritys Royal Georgen nostamiseksi tehtiin vuosina 1839—1842. Laiva oli niin mädäntynyt, ettei sitä voitu nostaa kokonaisena. Se täytyi räjäyttää kappaleiksi.