'Johanna' on Mikkelistä löydetty sulkaharmaaleppä, jonka lehden liuskat ovat pitkäsuippuiset ja hammaslaitaiset. Lajike on kuin Laciniata-lajikkeen ja hapsuharmaalepän välimuoto. Latvus erottuu kauempaakin vaaleanharmahtavana, mikä johtuu lehtilavan vaaleasta alapinnasta. 'Johanna' on saanut nimensä mm. Viherympäristöliiton toimintaa johtaneen Pertti Helmisen tyttären mukaan. Tytär syntyi vuonna 1982 — samana vuonna kun puu piti nimetä.

'Laciniata' on vanha ulkomainen kanta, jonka lehtiliuskat ovat kolmiomaiset ja melkein ehytlaitaiset. Viljelyssä on toisistaan hieman poikkeavia kantoja samalla nimellä.

Alnus incana f. rubra – punaharmaaleppä

Suomesta punaharmaaleppää on löytynyt hyvin harvinaisena Uudeltamaalta ja Pohjois-Karjalasta. Sen lehdet ovat alkukesällä tumman viininpunaiset, loppukesällä tumman vihreänpunaiset. Viljelyyn otettuja kantoja on taimistoilla myös Rubra-lajikenimellä.

Betula pendula - rauduskoivu (värtbjörk)
I-VIII 20–25 m x 7-12 m A Kui-Tuo Ra++

Kaikkialla Suomessa menestyvä rauduskoivu on pioneeripuu, joka ilmaantuu aukeille paikoille ja voi kasvaa pienissäkin maanrakosissa. Kasvualustan suhteen vaatimaton laji sietää kuivuutta ja ajoittaista seisovaa vettä. Puu tarvitsee runsaasti valoa, jotta latvus pysyy kauniina. Sen alla on valoisaa, sillä latvus päästää runsaasti valoa lävitseen. Lehdistö sitoo niin hyvin pölyä, että hehtaarin koivumetsä voi sitoa vuodessa 68 tonnia hiukkasjakoisia epäpuhtauksia.

Toisaalta rauduskoivu ei kestä maantäyttöä juuristoalueella eikä tiesuolaa. Lisäksi runko vaurioituu herkästi ja puu saa lahovian, mitä lukuun ottamatta se on yleensä terve eikä sillä ole pahoja tuhohyönteisiäkään. Puu on nuorena melko tuulenkestävä, mutta vanhana se pudottelee paljon oksia ja kaatuu herkemmin, kun osa vertikaalijuurista tuhoutuu. Ilmansaasteiden kestävyys on vain kohtalainen, sillä laji on melko arka rikkidioksidille ja fluoriyhdisteille. Koivuja leikataan mahdollisimman vähän ja runsaan mahlavuodon takia vasta elokuussa. Leikkauksissa poistetaan lähinnä kuolleita oksia. Runkovaurioita on vaikea hoitaa näkymättömiksi, sillä valkoinen tuohi ei kasva uudestaan.

Pisimmät meillä tavatut rauduskoivut ovat yli 30 m korkeita. Latvus on melko kapea, ja oksat riippuvat vanhemmiten. Puu kasvaa nopeasti ja pituuskasvu hidastuu selvästi vasta 60 vuoden jälkeen - lopullinen korkeus saavutetaan noin 80—vuotiaana. Rauduskoivu jää melko lyhytikäiseksi, noin 100—vuotiaaksi, ja elää enintään 180—250 vuotta.

Rauduskoivun runko on valkokuorinen ja muhkuraton. Tyvikaarna on kuitenkin tummaa ja syväuurteista. Oksat riippuvat pitkälti kärjistään. Puulla on vahvasti haaroittuva sydänjuuristo. Nuorilla ja keski-ikäisillä koivuilla vertikaali-juurten osuus on lähes puolet juurimassasta. Vanhemmiten osa vertikaalijuurista kuolee, ja horisontaalijuuret muodostavat lopulta 70—80 % juurimassasta. Koivu juurtuu pääasiassa ylimpään humuspitoiseen maakerrokseen, johon se muodostaa tiheän juuriverkoston. Puu kilpailee tehokkaasti vedestä ja ravinteista, muttei siedä voimakasta maantäyttöä ja kaatuu vanhana herkästi myrskytuulessa.

Lehti on vinoneliömäinen tai kolmiomainen, 3—7 cm pitkä. Rauduskoivu puhkeaa lehteen aiemmin keväällä ja pudottaa lehtensä myöhemmin syksyllä kuin hieskoivu. Syysväri on himmeän oranssinkeltainen.
Kukinta alkaa toukokuussa lehtien puhjettua. Hedenorkko on pitkä ja riippuva, eminorkko pysty ja lyhyt. Kukinnalla ei ole erityistä koristearvoa ja siitepöly aiheuttaa monille allergisia oireita. Hedelmänorkko hajoaa pähkylöiden varistessa. Siemeniä kehittyy runsaasti, mutta niistä ei ole yleensä mitään haittaa.

Betula pendula f. bircalensis -pirkkalankoivu (birkalabjörk)

Pirkkalankoivu esiintyy luontaisena, mutta harvinaisena Etelä-Hämeessä. Lehtilapa on parihalkoinen, liuskat ehytlaitaiset ja leveähköt. Muutoin lajike muistuttaa rauduskoivua ja menestynee vyöhykkeillä I—V.

Punaharmaaleppä. Kuva. flickr.com

Loimaankoivu 'Crispa' kuva. kauppa.puutarhatalo.fi

Hapsuharmaaleppä