Sorbus – pihlajat

Pihlajia pidetään hyvästä syystä yhtenä kauneimmista puusuvuista, sillä sen koristearvo perustuu lehdistön lisäksi kukintaan ja värikkäisiin marjoihin. Pienehköt lajit sopivat yhtä hyvin suuriin puistoihin kuin rivitalopihoihin. Ne soveltuvat puistometsien reunakasveiksi, katupuiksi, yksittäispuiksi ja pieniksi ryhmiksi. Käyttöä liikennealueilla rajoittavat lyhytikäisyys ja rungon arkuus kolhuille. Pihlajilla ei ole pahoja kasvintuhoojia, ja ne sopeutuvat ympäristön muutoksiin. Tietyt lajit sietävät hyvin ilmansaasteita ja tuulta. Useimmat pihlajat sietävät varjostusta ja kuivuutta eivätkä vaadi muutenkaan paljon kasvualustaltaan.

Pihlajat kestävät leikkausta, mutta erityistä leikkaustarvetta ei ole - poikkeuksena riippaoksaiset lajikkeet. Pihlajat ovat nopeakasvuisia, mutta lyhytikäisiä pikkupuita, jotka elävät kaupunkipuistoissa keskimäärin 50 vuotta, suomen- ja ruotsinpihlaja kuitenkin 70 vuotta. Juuristo on vahva.

Päätöpariset lehdet puhkeavat melko aikaisin keväällä. Syysvärit ovat hyvin näyttäviä. Vuosittain runsaana toistuva kukinta alkaa kesäkuussa ja kestää pari viikkoa. Hieman tympeästi tuoksuva kukinto on 4-10 cm leveä, litteä, valkokukkainen kertohuiskilo.

Marjat ovat olennainen osa pihlajien koristearvoa, mutta niitä ei kehity ihan joka vuosi. Kirpeät marjat ovat käyttökelpoisia hilloissa ja mehuissa. Sitäkin enemmän niillä on merkitystä monien lintujen ravintona. Ne saavat luonteenomaisen värinsä elokuussa ja säilyvät alkutalveen.

Sorbus aucuparia - kotipihlaja (rönn)
I—VIII 4—12 m x 2—5 m A-Pv Kui-Tuo Ra++

Yleisin luonnonvarainen pihlajalajimme kotipihlaja menestyy koko Suomessa. Se tulee toimeen uloimmilla Suomenlahden kallioluodoilla ja tunturikoivuakin korkeammalla, mutta karuimmilla paikoilla siitä tulee pensasmainen. Tavallisin kasvupaikka maaseudulla on pellonreuna. Laji yhdistää myös taajamissa luonnontilaiset alueet rakennettuun ympäristöön. Hyvin leikkuuta kestävänä siitä saa myös aitakasvin. Tyypillisiä kotipihlajan ongelmia ovat terävät oksakulmat, sisäänpäin kasvava kuori ja vahvat kilpailevat haarat. Niitä voi kuitenkin korjata viljelymenetelmillä ja kasvattaa myös katupuuksi sopivia, yksirunkoisia taimia.

Kotipihlaja kestää melko hyvin maantäyttöä, sillä juuriston hapentarve on vähäinen. Puu uusiutuu helposti sekä kanto- että juuriversoista. Kotipihlaja on arka tiesuolalle. Tuulenkestävyys on niin hyvä, että puuta käytetään tuulensuojana. Kotipihlaja kestää melko hyvin ilman epäpuhtauksia, erityisesti fluoriyhdisteitä, mutta on arka klooriyhdisteille. Se pystyy kasvamaan sekä kuivassa että ajoittain märässä maassa. Laji menestyy sekä aurinkoisilla että varjoisilla kasvupaikoilla, mutta valontarve lisääntyy iän myötä.

Kotipihlaja kasvaa nopeasti noin 20-vuotiaaksi asti. Kasvutapa riippuu taimikasvatuksen lisäksi ratkaisevasti kasvupaikan olosuhteista ja hoidosta. Latvuksesta tulee tavallisesti monihaarainen ja pyöreä. Haarat ovat melko vankkoja, jäykkiä ja ne kasvavat viistosti ylöspäin. Vasta vanhemmissa puissa oksat kaartuvat sivuille.

Pisimmät meillä tavatut yksilöt ovat vajaat 20_m korkeita. Lyhytikäinen kotipihlaja elää kaupunkipuistoissa Suomessa keskimäärin 50 vuotta tuoreimman arvion mukaan. Tosin oikein hyvin voiva yksilö voi saavuttaa 120 vuoden iän.

Runko on punaruskea—vaaleanharmaa, vanhana harmaa. Juuristo on joko paalujuuri tai pinnanmyötäinen riippuen maaperästä. Juurten hapentarve on vähäinen ja juuriversoja muodostuu paljon. Lehdet puhkeavat suhteellisen varhain keväällä. Kukinta ja hedelmöittyminen on jaksottaista. Huono pihlajanmarjavuosi enteilee huonoa omenavuotta, kun pihla-janmarjakoit siirtyvät omenan raakileisiin.

Yleiskuva pihlajasta marjoineen. kuva. fi.pinterest.com

Kotipihlaja menestyy melko karuilla paikoilla. Auringossa kukinnasta tulee runsas ja latvuksesta leveä. Kuva. harviala.fi

Kotipihlaja kukkii kesäkuun puolivälissä. kuva. harviala.fi

Marjat alkavat värjäytyä elokuussa. kuva. majestictrees.co.uk