Amelanchler – tuomiplhlajat

Tuomipihlajat on isoja pensaita tai pieniä puita, jotka soveltuvat suojakasvustoksi ja kukkivaksi aidanteeksi. Ne ei tarvi paljon kasvupaikalta ja sietävät kuivuutta. Lajeilla ei esiinny Suomessa kasvitauteja tai tuholaisia, ja ne on nopeakasvuisia ja pitkäikäisiä. Mongolianvaahteran oksa ruska-aikaan, alla tataari-vaahteran hedelmystöjä loppukesästä.

Tuomipihlajat ovat komeimpia auringossa, mutta ne menestyvät varjossakin, vaikka kukinta ja syysväri jää vaatimattomiksi. Lajit kestävät hyvin tuulta ja kohtalaisesti ilmansaasteita, mutta on arkoja klooriyhdisteille. Tiesuolaa sietävät tuomipihlajat soveltuvat liikennealueille. Alasleikkausta ei suosita, eivätkä tuomipihlajat sitä tarvi - vain isotuomipihlaja versoo hyvin alasleikkauksen jälkeen. Lajit kukkivat edellisen vuoden versoilla, joten niitä nuorennetaan mieluiten vanhimpia versoja poistamalla varhain keväällä tai kukinnan jälkeen. Tumma- ja ohutoksaiset tuomipihlajat tulevat vanhempina lähes lehdettömiksi alaosasta. Juuristo on leveä ja tiheähaarainen. Lehdistö on koristeellinen etenkin siro- ja rusotuomi-pihlajilla, joiden lehdet ovat puhjetessaan erittäin punaiset.

Kirkkaat ja melko aikaisin kehittyvät syysvärit antaa koristearvoa. Pari viikkoa kestävä runsas kukinta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun loppupulla, pohjoisempana touko—kesäkuun vaihteessa. Valkoisten kukkaterttujen mieto tuoksu muistuttaa pihlajaa. Syöntikelpoiset, tummansiniset marjat kypsyvät elokuussa.

Tästä harvinaisesta lajista viljellään useampaa kantaa. Kestävimmät menestyvät Vll-vyöhykkeellä saakka, mutta useimmat viihtyvät enintään vyöhykettä etelämpänä. Matala ja pystyhaarainen pohjantuomipihlaja viihtyy märässäkin maassa. Sillä on lyhyet maarönsyt. Kukinto eroaa selvästi muista tuomipihlajista, sillä se on sarjamainen ja siinä on vain 1-5 kukkaa. Kypsät punamustat marjat soveltuvat syötäväksi.

Sirotuomipihlajalla on vanhana mutkainen oksisto. Sivuille kaartuvat, hieman riippuvat, ohuet oksat, tekevät pensaasta leveän. Laji kasvaa hillitysti ja tyvivesoja muodostuu vähän. Lehdistö on keväällä upean ruskeanpunainen. Karvattomat lehdet punertavat vielä jonkin aikaa kukinnan jälkeen. Hieman nuokkuvat kukkatertut puhkeavat samaan aikaan kuin lehdet. Toukokuun lopussa. Verhiön liuskat kääntyvät alaspäin marjojen kypsyessä sinimustiksi. Syysväristä tulee useimmiten oranssinpunainen.

Laji muistuttaa sirotuomipihlajaa, mutta nuorien lehtien punotus kestää hetkisen juuri ennen kuin kukkii. Lisäksi sekä lehtien alapuoli että kukinnot ovat puhjetessaan karvaiset. Lehti-lapa kaljuuntuu kesän aikana, mutta ruoti pysyy aina karvaisena. Lehdet ovat hieman isommat kuin Sirotuomipihlajalla ja syysväristä tulee erityisen komean oranssinpunainen tai punainen.

Valkoiset kukat avautuvat vasta kun lehdet ovat jo puhjenneet. Yksittäisen kukan teriö on yli 10 mm leveä. Vethiön liuskat ovat pystyt tummansinipunaisten marjojen kypsyessä. Rusotuomipihlajalle kasvaa suhteellisen niukasti tyvivesoja, ja siirottavat haarat tekevät siitä melko leveän. Sirotuomipihlajaan nähden laji on isompi, mutta ei niin suuri kuin iso-tuomipihlaja.

Pohjantuomipihlajalla harva sarjamainen kukinto, kun taas muilla tuomipihlajilla on terttu.

Sirotuomipihlajan lehdet ovat puhjetessaan punaruskeat. Kukinta ajoittuu touko-kesäkuun vaihteeseen.

Rusotuompihlaja kevätkesällä. Kasvutapa on leveämpi ja sirompi kuin isotuomipihlajalla.