uuteen yritykseen, joka käynnistyi 4. heinäkuuta. Uuteen hyökkäykseen vihollinen lähti 224. Divisioonan voimin. Se kuulutti tulostaan rajulla tykistön ja kranaatin-heittimistön tulella, jota tukivat pommikoneet ja maataistelukoneet. Kolme rykmenttiä ahtautui erilaisiin aluksiin, jotka suuntasivat kohteisiinsa. Päämäärinä olivat samat saaret. Asetelma oli hankala niin puolustajalle kuin hyökkääjälle, sillä molemmilla oli selän takana meri. Haavoittuneiden poissaanti oli arpapeliä.
SUONIONSAARESSA suoja-savun turvin tehty maihinnousu onnistui. Uudenmaan Rakuunarykmentin joukot ajettiin kahden vihollisrykmentin voimin saaren pohjoispäähän. Saapuneista suomalaisvahvistuksista huolimatta saaresta jouduttiin luopumaan kuuden tunnin taistelun jälkeen. Myös viereiset Esisaari ja Ravansaari menetettiin. Johanneksesta lähti Teikaria valtaaman venäläisten 160. Jalkaväkirykmentti. Taivas iski tulta täälläkin, kun suomalais-tykistö tulitti saapuvia maihinnousualuksia, ja ilmassa häärivät punatähtiset maataistelukoneet ja sinihakaristiset pommikoneet. Melansaari onnistuttiin pitämään raivoisasti taistellen. Samalla syntyi suomalainen sankaritarina. Kun kaikki upseerit olivat kaatuneet tai haavoittuneet, korpraali Viljo Vyyryläinen otti komennon käsiinsä, järjesti puolustuksen ja johti miehet vastahyökkäyksiin. Hän valtasi parikin konekivääripesäkettä ja evakuoi haavoittuneita. Vyyryläisestä tuli Mannerheim-ristin ritari.

"Kun kaikki upseerit olivat kaatuneet tai haavoittuneet, korpraali Viljo Vyyryläinen otti komennon käsiinsä.

Suomalaiset saivat vahvistuksia ja maihinnousseita vihollisia ryhdyttiin vyöryttämään saaren eteläkärkeen. Taistelut jatkuivat läpi yön ja aamun tunteina venäläiset saatiin häädetyksi mereen. Vihollisrykmentin 1136 miehestä palasi taistelun päätyttyä 82 takaisin. Samaan aikaan oli käyty meritaistelu, kun taisteluosasto Arhon kaikkiaan 16 alusta oli hälytetty estämään viholliskuljetuksia Teikariin. Vihollinen lähetti suomalaisten tykkiveneiden ja moottoritorpedoveneiden kimppuun omat torpedoveneensä ja raivaajansa sekä maataistelukoneet. Vanhanaikaiset suomalaisalukset joutuivat alakynteen ja vetäytyivät vaurioita saaneina lähtösatamaansa.
KOROVNIKOV ei suinkaan luovuttanut. Hän lähetti Teikariin lisää elävää voimaa tuoreesta 124. Divisioonasta. Jälleen hyökkäystä pohjustettiin rajulla tulivalmistelulla, joka pirstoi saaren kallioita. Reservejä ei ollut enää lähettää, ja mahdottoman edessä suomalaiset joutuivat jättämään Teikarin. Viimeiseksi muita suojaamaan jääneet joutuivat uimaan pahimmillaan parikin kilometriä. Se oli vihollisen tulessa ja taisteluista uupuneena rankka koettelemus, eivätkä kaikki selvinneet. Seuraavina päivinä neuvostojoukot yrittivät jatkaa uusista asemistaan lahden ylitse. Vastarannalla saatiin vaihdetuksi kuitenkin joukkoja. Polttopisteessä Uuraan lohkolla rintamavastuuseen siirtyi saksalainen 122. Jalkaväkidivisioona. Suomalaisten ja saksalaisten tykistötuli oli tappavan tarkkaa, ja kaikki maihinnousuyritykset saatiin torjuttua, viimeistään rantaviivalle. Hyökkäyksen pääosassa ollut 224. Divisioona kutistui Viipurinlahdella suomalaistulessa kolmasosaan. Se määrättiin 10. heinäkuuta Uuraan saaristossa ryhmittymään puolustukseen. Sama käsky tuli Teikarissa 124. Divisioonalle. Rintamalinja pysyi paikoillaan sodan loppuun asti.