Neuvostoliiton rauhanehtojen torjumista huhtikuussa 1944 seurasi Suomessa "wait and see"-vaihe.

WAIT and see oli voimiltaan heikentyneen, englantilaismielisen Risto Rytin suosima sanonta. Toivottiin, että suursota ratkeaa muualla ja Suomi voisi puolustaa etujaan sen jälkeen rauhankonferenssissa länsivaltain tuella. Väinö Tannerin (sd) yritys saada Tukholmassa yhteys Kremliin epäonnistui.
Tilanne muuttui 6. kesäkuuta liittoutuneiden noustessa Normandiaan. Tällaista länsivallat olivat lupailleet jo Teheranissa 1943. Josif Stalin sitoutui vastavuoroisesti Saksan joukkojen sitomiseen hyökkäämällä maihinnousun jälkeen idässä.
Stalin valmistelikin suurta iskua Valko-Venäjältä kohti Puolaa. Hän halusi kuitenkin ensin varmistaa, että Normandian maihinnousu onnistuu. Väliaikana voisi hoitaa Suomen suunnan.
SUURHYÖKKÄYKSEN murrettua suomalaisten pääaseman ja pian myös VT-linjan Suomen päättäjät joutuivat lähes paniikkiin. Oliko pyydettävä Saksalta apua, vaikka se luultavasti edellyttäisi poliittista sitoutumista - vai tunnusteltava Neuvostoliitolta rauhanehtoja? Omin voimin ei rintama kauan kestäisi.
Linjauksia veti suppea joukko - ylipäällikkö Mannerheim, pääministeri Edwin Linkomies (kok), ulkoministeri Henrik Ramsay (r), Tanner sekä puolustusministeri Rudolf Walden ennen muuta Mannerheimin luotettuna. Hallituksen ulko-asiainvaliokunnan jäsenen Tyko Reinikan (ml) epäiltiin vuotavan tietoja Saksan lähetystöön, joten hänet sivuutettiin usein. Presidentti Risto Ryti sairasteli, mutta otti vastuun tärkeimmistä päätöksistä. Mannerheim saapui Mikkelistä ratkaiseviin neuvotteluihin usein salonkivaunullaan, joka "pysäköitiin" Pasilan, Pitäjänmäen tai Herttoniemen asemalle. Neuvottelut käytiin monesti vaunussa - toki ruokailun kera. Toisinaan poliittisia päättäjiä vieraili Mikkelissä - jopa siviilikoneella ilman hävittäjä-suojaa. Onni oli matkassa mukana.
Ratkaisujen kypsyttyä mukaan vedettiin koko hallitus ja yleensä myös eduskunta ja sen ulkoasianvaliokunta. "Rauhanoppositiolla" oli kannatusta etenkin RKP:ssä ja SDP:n vasemmistossa, kun taas IKL oli jyrkästi saksalaismielinen. Myös Maalaisliitto ja Kokoomus vastustivat pääosin paluuta Moskovan rauhan rajoihin. Urho Kekkonen (ml) ja J.K. Paasikivi (kok) olivat puolueissaan harvoja toisinajattelijoita.
Tapahtumain kulku näyttää koulukirjoissa selkeältä: Suomi irtaantui sodasta, kun Saksa ei pystynyt enää sitä estämään, mutta Neuvostoliiton intressinä oli vielä vapauttaa joukkojaan luoteisrintamaltaan. Käytännössä prosessi oli mutkikas ja ristiriitainen. Tulkintakiistoja riittää edelleen.
TANNER arveli suomalaisten enemmistön taipuvan vuoden 1940 rajoihin vasta, kun Viipuri olisi menetetty. Samoin lienee ajatellut Stalin, jolle kaupungin valtaus oli tärkeä välitavoite. Toisaalta Kremlissä oli hahmoteltu rajan työntämistä Kymijoelle eli paluuta Turun rauhan (1743) asetelmaan. Taistelut saisivat ratkaista. Viipurin katastrofin tietämillä Suomen hallitus päätti tiedustella Neuvostoliitolta jälleen rauhanehtoja - vanhaa reittiä.