Maapallon kalastus on jakautunut kahtia. Pienet troolarit ja työskentely kotisatamasta käsin edustaa perinteistä kalastusta. Uutta kalastustapaa edustaa kalastusteollisuus, johon kuuluvat kalastusalusten mukana liikkuvat kalanjalostustehtaat ja joka ei ole riippuvainen kotisatamasta. Perinteisen kalastuksen puoltajat puhuvat mielellään vapaan yritteliäisyyden, yksilöllisyyden ja yksityisen omistuksen tärkeydestä.

Heidän on kuitenkin myönnettävä pikkualusten heikot mahdollisuudet kilpailla suurten kalastusyritysten kanssa. Tehokkaiden kalanjalostamoalusten mukana tulevat valtioiden tukema toiminta, suunnitelmallisuus ja suurten teollisten yksiköiden suoma etu. Kalastajien ja meren välinen suhde on vanhastaan kahdenkeskinen, johon muiden ei ole ollut puuttuminen. Tämä ajattelu yhdessä kehittyvän teollisen kalastuksen kanssa on vaikeuttanut luonnonsuojelun edistämistä ja kalastuksen säännöstelyä.

Läntisissä maissa kalastus on perustunut pieniin yksiköihin. Suurin osa kalastusaluksista on vanhanaikaisia. Aluksia ei ole vaihdettu uusiin ja kookkaampiin, vaan niitä on kunnostettu yhä uudelleen ja uudelleen. Myös kalastusvälineet ovat jääneet vanhoiksi, koska yksityisillä kalastajilla ei ole ollut varaa kalliisiin laitteisiin ja uusiin aluksiin. Useimmat läntisen maailman kalastajat vastustavat valtioiden omistamia tai tukemia kalastuslaivastoja - onhan kysymys heidän leivästään.

Troolari Swan saapuu kotisatamaansa Montereyhin. Swanin kokoiset alukset eivät kykene kilpailemaan suurten koneellistettujen pyyntilaivastojen kanssa.

Pienillä aluksillaan pyytävät kalastajat kuitenkin ymmärtävät, että kansalliset kalastuslaivastot voisivat kilpailla paremmin ulkolaisten laivastojen kanssa. He tietävät myös sen, että suuret kalan-pyyntialukset, purjehtivat ne sitten minkä maan lipun alla tahansa, vievät mahdollisuudet pienyrittäjiltä. Esimerkiksi Yhdysvaltain itärannikon kalastajat pitivät suuralusten ja heidän itsensä välisen kilpailun ainoana ratkaisuna maansa kalastusaluevesirajan siirtämistä 200 meripeninkulmaan. Tähän Yhdysvaltain hallitus onkin suostunut jokin aika sitten, ja asiaa käsiteltiin mm. viimeisessä kansainvälisessä merioikeuskonferenssissa Etelä-Amerikassa. Samalla kun Yhdysvaltain hallitus yrittää suojella kalastajiaan ulkomaisilta pyytäjiltä, yhdysvaltalaiset kalastajat rikkovat Etelä-Amerikan valtioiden tonnikalan pyyntialueille määräämiä kalastusaluerajoja. Yhdysvaltalaiset kalastajat ovat jopa pyytäneet maansa puolustuslaitoksen aluksilta suojelusta, kun eteläamerikkalaiset merivartiostojen partioveneet ovat yrittäneet karkottaa heitä kielletyiltä kalastusvesiltä.
Useimmat valtiot koettavat auttaa omia kalastajiaan. Alusten korjaamiseen ja uusimiseen myönnetään halpakorkoisia lainoja. Kalasatamia kunnostetaan valtion tuella ja laitteistoja parannetaan. Kansalliset tutkimuslaitokset etsivät uusia kalastusalueita ja kehittävät kalastus-menetelmiä. Pienkalastajia voidaan näin auttaa hetkellisesti, mutta mitään lopullista ratkaisua tällaiset toimet eivät tuo.
Viime aikoina eri puolilla maapalloa on voimistunut luonnonsuojeluliike, joka vaatii kalastuksen järkiperäistämistä. Luonnon- ja ympäristönsuojelijat pelkäävät, etteivät valtameret kestä enää kovinkaan kauaa massiivista kalastusta. Pienkalastajat kuitenkin kysyvät aiheellisesti, miksi heidän tulisi rajoittaa pyyntiään, kun samaan aikaan teollinen kalastus tavoittelee mahdollisimman suuria saaliita.