 |
Lähelle kalajauhotehdasta on ankkuroinut osa Perun suuresta anjovetanpyyntilaivastosta (yllä vasemmalla).Anjovetaa pumpataan pyydyksestä aluksen kannelle (yllä). Liikakalastus on viime vuosina pienentänyt kalansaaliita. |
| Japanilaiset ja neuvostoliittolaiset kalastuslaivastot purjehtivat maailman meriä pyytäen mitä erilaisimpia kalalajeja. Perulaiset kalastajat sen sijaan keskittyvät vain yhteen kalalajiin: anjovetaan. Kalastus tapahtuu 200 meripeninkulman vyöhykkeellä Humboldtin merivirrassa. Aikaisemmin se tehostui vuosi vuodelta, ja saalismäärät kasvoivat. Vuonna 1959 anjovetasta tehtiin 300000 tonnia kalajauhoa ja vuon-na 1965 jo 9 miljoonaa tonnia. Perulaisten anjoveta saaliit ovat olleet joinakin vuosina maailman suurimmat yhden lajin saaliit. Vielä jokunen vuosi sitten Perun kalanjalostusteollisuus ei ollut mitenkään merkittävää. Vasta vuonna 1957 käynnistettiin anjoveta teollisuus toden teolla. Kalastusaluksia rakennettiin sadoittain, ja rannikolle nousi kalanjalostustehtaita sitä mukaa kuin saalismäärät kasvoivat. Ulkomaista pääomaa sijoitettiin suuria määriä kalanjalostusteollisuuteen. Esimerkiksi vuonna 1970 Peru sai anjoveta teollisuuden ansiosta valuuttaa 340 miljoonaa dollaria. Perun rannikko on hyvin edullinen anjovetalle. Viileä Humboldtin virta tuottaa runsaasti planktonia kalojen ravinnoksi. Virta nostaa alemmista vesikerroksista ravinteita pinnalle, jossa plankton voi käyttää ne hyväkseen. Kuitenkin silloin tällöin lämmin merivirta sekoittuu Humboldtin virtaan. Se muuttaa meren |
lämpötilaa siten, että ravinteiden nousu pinnalle keskeytyy. Tätä virtaa kutsutaan El Niñoksi (poikalapseksi), koska se saapuu usein juuri joulun alla. El Niño ei tuo kuitenkaan joulumieltä muassaan, sillä lopettaessaan ravinteiden virtauksen ylös se estää myös planktonin kasvun. Planktonin vähentyminen taas vaikuttaa anjovetan ravinnonsaantiin. Kalaparvet hajoavat, ja anjovetasta tulee helppoa saalista keltaevätonnikaloille ja vasarahaille, jotka saapuvat lämpimän merivirran mukana. Kaloja kuolee tuhansittain nälkään. Samoin merimetsoja, suulia ja pelikaaneja menehtyy suurin joukoin. Nämä linnut ovat ns. guanolintuja, ja ne ovat riippuvaisia anjovetasta.
Viimeksi El Niño sekoittui Humboldtin virtaan vuosina 1965 ja 1972. Sen vaikutukset anjoveta kantaan olivat hirvittävät. Tavallisesti kalaparvet kuitenkin toipuvat nopeasti tuhon jälkeen ja kasvavat entiseen kokoonsa. Näin kävikin vuoden 1965 jälkeen, ja kalastajien saaliit olivat hyviä vuoteen 1971. Keväällä
1972 anjoveta saaliiden määrät laskivat jyrkästi. Kalastuskauden loppuessa oli pyydetty vain neljännes siitä mitä edellisenä kautena oli saatu. El Niño vaikutti osaltaan saaliin pienenemiseen, mutta kalastajat olivat vielä suurempia syyllisiä tapahtuneeseen. Anjovetaa oli pyydetty edellisenä kautena 2 miljoonaa tonnia enemmän, kuin tutkijat ilmoittivat kalakannan kestävän. Anjovetan määrän arvioidaan laskeneen 2 miljoonaan tonniin vuoden 1972, 20 miljoonasta tonnista.
Guanolinnut ovat myös vähentyneet. Lintujen yksilömäärä on laskenut anjoveta kannan pienetessä. Täysikasvuiset linnut pystyvät etsimään uutta ravintoa itselleen, jos anjovetaa ei ole saatavilla, mutta pesäpoikaset ja nuoret kokemattomat yksilöt kuolevat nälkään. Vuoden 1965 El Niñon jälkeen yhdyskunnissa asuvien lintujen määrä ei noussut enää entiselleen. Nykyisin näitä siivekkäitä arvioidaan olevan noin 4,3 miljoonaa yksilöä; vuonna 1957 niitä oli 27 miljoonaa.
 |
| Guanolinnut pesivät Perun rannikolla. Anjovetan väheneminen ja tiukentunut kilpailu kalastajien kanssa on supistanut lintuyhdyskuntien yksilömäärää. |
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen