Mikäli kalastusalukset jatkuvasti kahmaisevat tuokiossa kokonaisia kalaparvia, merten rikkaudet ehtyvät pian.(iso kuva alakuvasta)

Valtamerien suunnaton koko herättää luottamusta. Helposti ajattelemme, että meri pystyy loppumattomiin nielemään jätteitämme ja viemärivesiämme ja että meren mahdollisuudet tuottaa ravintoa ja luonnonvaroja ovat ehtymättömät. Kuten kaikella vanhalla ystävyydellä myös meren ja ihmisen välisellä suhteella on kuitenkin omat rajansa, ja tiedemiehet ovat havahtumassa huomaamaan, että nämä rajat ovat varsin ahtaita.
Valtamerien kalantuotannolta on vaadittu erittäin paljon. Eräiden valtioiden kalastuslaivastot kulkevat ympäri meriä sotilaallisen täsmällisesti ja ottavat talteen kaiken elollisen. Mikäli tätä arvostellaan, nämä valtiot puolustautuvat sillä, että niiden on huolehdittava kansalaistensa ravinnosta. Ruokittavien määrä on kuitenkin liian suuri.
Väestöongelman otti ensimmäisenä esille Thomas Malthus 1700-luvun lopulla. Vaikka tuolloinen maapallon väkiluku oli nykyistä paljon pienempi, Malthus sanoi olevan odotettavissa, että väestönmäärä tulee lisääntymään geometrisessä sarjassa, kun sitä vastoin ravinnon määrä saattaa lisääntyä ainoastaan aritmeettisessa sarjassa. Näin ollen tietyssä vaiheessa maailman väestö kasvaa suuremmaksi, kuin maapallo kykenee elättämään. Sen jälkeen kun tämä ajatus ensi kerran esitettiin, maataloustieteet ovat lisänneet ravinnontuotantoa paljon enemmän, kuin Malthus oli ennustanut. Lisäksi kaikkien luonnonvarojen häikäilemätön riisto on tehnyt mahdolliseksi sen, että Malthus on voitu tilapäisesti jättää huomiotta.
Myös John Stuart Mill ennusti, että väestönräjähdys ja materialistinen sivilisaatio tulisi johtamaan onnettomuuteen, muun muassa ravinnonpuutteeseen. Panoksena oli elämisen laatu. Uudistetut varoitukset uhkaavasta maailman tuhosta kuitattiin kuitenkin usein sillä vastaväitteellä, että aina luotettava meri pitäisi meistä huolta: olisi ainoastaan ajan kysymys, milloin teknologian onnistuisi ottaa merestä

energiaa kaikkien ravinnontarpeen tyydyttämiseksi. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö meri kykenisi tuottamaan paljonkin nykyistä enemmän, mutta pelkästään kalastusmenetelmien parantamisella tähän ei kuitenkaan päästä. Kalastaminen, myös nykyaikaisessa muodossaan, ei ole mitään muuta kuin alkukantaista metsästystä. Kysymyksessä on itse pääoman kuluttaminen sen sijaan, että tyydyttäisiin sen tuottamien korkojen käyttämiseen. Ajatus, jonka mukaan kalastus voisi ruokkia maailman väestön, on yhtä lapsellinen kuin yritys ravita miljardeja ihmisiä metsästämällä villiriistaa. Laajamittainen viljely on ainoa ratkaisu niin merellä kuin maallakin. Kehittyneet kalastusvälineet, nykyaikaisten kalastusalusten yhä suuremmat laivueet sekä kalastuksen ulottaminen uusille alueille ovat tekijöitä, jotka eivät takaa maapallon kalastuksen tuoton pysyvän nykyisellä tasollaan. Sitä paitsi vaikka kalastuksen tuotto kaksinkertaistuisi lyhyessä ajassa, vuonna 2000 näin saataisiin kuitenkin vain noin kahdeksan prosenttia niiden kuuden miljardin ihmisen ravinnontarpeesta, jotka tä¬män vuosisadan lopussa päivittäin ruokapöytään istuvat.

Monet merieläinkannat ovat jo vähentyneet siinä määrin, etteivät ne enää pysty lisääntymään. Atlantin lohi, silli, eräät valaat — luettelo laajenee yhä — ovat jo kärsineet korjautumattomia vaurioita. On typerää ja vastuutonta jatkaa tällaisten vaateiden esittämistä merelle. Mikäli kalastusta aletaan valvoa ja merenviljelyn tuottamat haitat korvataan, voidaan luottaa siihen, että meren tuottokyky säilyy. Mutta näinkin kyetään ruokkimaan vain tietty ihmismäärä. Emme voi lasten tavoin odottaa jatkuvasti saavamme lahjoja ilman vastapalveluksia ja toiveittemme rajoituksia.