Ontto ruoko tai putki on varmaankin ollut maailman varhaisimpia hengityslaitteita. Esihistorialliset metsästäjät saattoivat käyttää sitä vaaniessaan joen tai järven rannalla juovia eläimiä. Ajatus tällaisen apuneuvon käyttämisestä juolahti kenties kivikauden miehen mieleen, kun hän oli nähnyt norsujen seisovan upoksissa ja ojentavan kärsäänsä vedestä hengittääkseen.

Aristoteles, joka eli 4. vuosisadalla eKr., kertoi, että sukeltajat, joita hän oli nähnyt tai joista hän oli kuullut puhuttavan, olivat käyttäneet korkealle pinnan yläpuolelle ulottuvia onttoja putkia.

Hyttystoukat elävät veden alla ottamalla pinnasta ilmaa putken kautta. Tätä menetelmää jäljiteltiin sukelluslaitteiden varhaisissa luonnoksissa, mutta käytännön tulokset olivat huonot.

Aristoteles myös tunnusti ihmisen kiitollisuudenvelan paksunahkaisille kirjoittaessaan: »Aivan kuten sukeltajilla on apunaan hengitysvälineitä, joilla he voivat ottaa ilmaa veden yläpuolelta ja näin pysyä pitkään veden alla, luonto on varustanut norsutkin pidentyneellä sieraimella. Aina kun niiden täytyy ylittää vesiä, ne nostavat tämän elimen pinnan yläpuolelle ja hengittävät sen läpi.» Noin 400 vuotta myöhemmin elänyt roomalainen Plinius kertoo, että uimarit käyttivät hengitysputkia pitkillä vedenalaisilla tutkimusretkillä.

Keskiajalla julkaistu kirja, jonka tekijäksi arvellaan roomalaista Flavius Vegetius Renatusta ja jonka arvellaan olevan kirjoitetun noin vuonna 375 jKr., käsittelee sukelluslaitteiden käyttöä sodankäynnissä. Yksi tutkielman kuvista esittää veden alla olevaa ihmistä, joka ottaa ilmaa pinnasta ja jonka pää, kaula ja hartiat ovat tiiviin nahkapussin sisällä. Taipuisan putken pää pysyy vedenpinnalla lautan avulla, joka näyttää olevan jonkinlainen täyteen puhallettu rakko tai pussi. Kuvasta on olemassa muunnelma, jossa nahkakypärään on tehty silmäaukot. Todellisuudessa kumpikaan näistä laitteista ei olisi toimintakykyinen.

Leonardo da Vinci, joka varmastikaan ei itse ollut sukeltaja, luonnosteli laitteen, jota käyttävä ihminen hengitti veden alla taipuisan putken läpi. Levyn muotoinen puinen lautta kannatteli putken päätä veden pinnalla. Joustava suukappale oli kiinnitetty sukeltajan niskaan ja avautui suussa pidettävään putkeen. Toisessa Leonardon luonnoksessa näkyy niskasta vedenpintaan ulottuva putki. Nähtävästi Leonardo pyrki tällä tavoin laajentamaan vedessä liikkuvan sukeltajan näkökenttää.

Muut 1500-luvulta peräisin olevat luonnokset ovat Valion ja Lorinin laatimia. Valion sukelluslaite muistutti Leonardon luonnosta. Lorinin hengitysputki oli taipumaton ja halkaisijaltaan noin 30 senttimetriä. Kaikki nämä putket toimivat vain vajaan puolen metrin syvyydessä, koska sukeltajan keuhkot ja rintakehän lihakset joutuvat syvemmälle niin suureen paineeseen, että hän kykenee vetämään ilmaa keuhkoihinsa vain muutaman hengenvedon ajan. Ihminen voi hengittää kerran tai kahdesti putken läpi enintään kahden ja puolen metrin syvyydessä.

Leonardo da Vinci laati useita vedenalaisten hengitys-putkien luonnoksia. Kuvissa A ja B näkyviä taipuisia putkia voitaisiin käyttää hyvin matalassa vedessä. Kuvassa C näkyvä monimutkaisempi laite niskaosineen ja suojalaseineen ei sen sijaan toimisi kuvan osoittamassa syvyydessä.	Likakärpäsen (Eristelis tenax) toukalla on erikoinen vedenalainen hengityslaite, jota se tarvitsee asuessaan hapettomissa likavesissä. Toukalla on sisään vedettävä putki, jonka se voi ojentaa jopa 15 senttimetrin pituiseksi saadakseen ilmaa vedenpinnasta.