 |
Leukakala on äärimmäisen aluesidonnainen, eikä se mielellään lähde kauaksi kolonsa suojista. Toisen leuka-kalan lähestyessä se syöksähtää kolostaan tunkeilijaa kohti kuin iskeäkseen sitä. Harvoin se kuitenkaan käy kiinni vastustajaansa. Tavallisesti se palaa kololleen yhtä äkkiä kuin lähtikin sieltä ja sukeltaa takaisin sisään yhteenoton päätyttyä. Tämä kala on saanut nimensä erittäin joustavista leuoistaan, jotka se avaa ammolleen tunkeilijaa uhkaillessaan. Suu avoinna kala kenties näyttää todellista kokoaan isommalta. Kuten useimmissa saman lajin eläinten välisissä taisteluissa kumpikaan leukakala ei haavoitu. Suun loksauttaminen kiinni on taistelevien leukakalojen väkivaltaisin ele.
|
Kun saman lajin eläimet ryhtyvät taistelemaan keskenään, kysymyksessä on melkein aina kilpailu alueesta tai parittelukumppanista. Alunperin eläin voi saada alueen haltuunsa karkottamalla entisen haltijan tiehensä tai muuttamalla asumattomalle alueelle. Jos eläimen omistusoikeutta uhataan, se puolustaa raivokkaasti aluettaan. Myös kaksi naaraan suosiosta kilpailevaa urosta saattaa ryhtyä rajuun, rituaalinomaiseen taisteluun tulevasta parittelukumppanista. Kummassakin tapauksessa taistelujen vaikuttimena on omistusoikeus.
Ulappojen eläinlajit eivät yleensä ole aluesidonnaisia, rannikkojen eläimet sen sijaan useinkin. Säilyäkseen hengissä yksilöinä (ja lajina) reviirieläimet tarvitsevat asuinpaikan, jonne muut eivät tunkeudu. Omalla alueellaan eläin pääsee piiloutumaan petoeläimiltä. Siellä se voi myös hankkia ravintoa joutumatta kilpailuun, joka kenties aiheuttaisi ravinnon liikakäyttöä ja lopulta ravinnonpuutetta. Alueen omistuksella on myös tärkeä osuus eräiden eläinten sukupuolisessa käyttäytymisessä. Se tarjoaa parittelu- ja kutupaikan tai poikimisalueen.
Paritteluoikeudesta taisteleminen hyödyttää koko lajia, koska voittajan voimakkaat ominaisuudet periytyvät jälkeläisille. Hävinnyt, joka yleensä ei ole yhtä hyvin sopeutunut kuin voittaja, ei pääse antamaan perinnöksi omia heikompia ominaisuuksiaan. Vaikka paritteluja aluetaistelut näyttävät olevan osanottajille vaarallisia, niissä saadut vammat eivät yleensä ole kovin pahoja. Vain harvoin ne aiheuttavat kuoleman. Tavallisesti eläimet eivät taistele lajikumppaneitaan vastaan samoin keinoin kuin vihollisiaan vastaan. Lajin sisäinen taistelu on eräänlainen rituaali, jossa vastustajan lannistamiseen käytetään uhkauseleitä ja muita keinoja, jotka eivät aiheuta vammaa. Petoeläimiä ja saaliseläimiä vastaan käytettävät keinot, kuten hampaat, kynnet ja myrkky, tulevat harvoin kysymykseen lajikumppanien taisteluissa. Nämä aseet ovat tappamista varten, eikä oman lajin surmaaminen ole lajille edullista.
Niinpä taistelijat antautuvat kiivaaseen, mutta usein täysin vaarattomaan turnaukseen. Vain poikkeuksellisesti seurauksena saattaa olla kuolema, kuten mustekalan taistellessa suojapaikasta. Yleensä pelkkä murahdus tai kiljaisu riittää karkottamaan vastustajan tiehensä. Eräät kalat kukistavat lajikumppaninsa pyrstöevillään. Pyrstön synnyttämä paineaalto antaa viitteen kyseisen kalan voimista. Usein ylivoiman osoittamiseen käytetään kuitenkin taitavampia keinoja.
Suun avaaminen ammolleen riittää joskus säikäyttämään haastajan matkoihinsa. Värinmuutoksella, rituaalimaisilla liikkeillä tai evien lepatuksella voi olla sama vaikutus. Taistelijoiden koko on tärkeä tekijä säikyttelypelissä, mutta koko ei kerro taistelijan hurjuutta. Pienimmätkin eläimet taistelevat yhtä päättäväisesti kuin isoimmat, kunnes jompikumpi kiistakumppaneista selviytyy voittajaksi ja päästää hävinneen lähtemään ja jatkamaan taistelua seuraavana vuonna. Taistelijoiden koko ei kerro niiden hurjuutta. Pienimmätkin eläimet taistelevat yhtä päättäväisesti kuin isoimmat.
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
