Jäykkäseinäinen sukelluskello on hyvin vanha laite, jota on käytetty menestyksekkäästi eten¬kin matalassa vedessä. Sukelluskellon kelluvuus aiheuttaa ongelmia, koska tällainen kello pulpahtaa pintaan, ellei sitä kiinnitetä johonkin tai asenneta siihen raskasta painolastia. Ongelma voidaan ratkaista valmistamalla kello raskaasta metallista, mutta jos kelloa käytetään helpottamaan pohjassa työskentelyä, se on ripustettava johonkin, jotta sukeltajat pääsevät sieltä ulos. Luonnollisin ratkaisu on kiinnittää kello köydellä emäalukseen.

Heikko näkyvyys on toinen este, mikäli kelloa ei valmisteta lasista. Suurin vaikeus on kuitenkin siinä, että syvemmälle mentäessä veden paine tiivistää kellon sisällä olevan ilman. Kymmenen metrin syvyydessä ilman tilavuus on laskenut puoleen alkuperäisestä. Sukeltajan hengitys pilaa ilman nopeasti, koska ilmaa ei saada mitenkään vaihdetuksi. Sukeltajan täytyy piankin nousta pintaan joko kellon kanssa tai sukeltamalla sen reunan alitse ja uimalla ylös.

Nämä vaikeudet eivät estäneet keskiajan sukeltajia suunnittelemasta erilaisia sukelluskello-tyyppejä. Useimpia niistä käytettiin ilmavarastoina, jotta sukeltajan ei tarvinnut yhtenään uida pintaan ja taas takaisin. 1500-luvun alussa Guglielmo de Lorena suunnitteli pienen sukelluslaitteen, joka laskettiin kellumaan emäaluksesta. Laite oli lieriömäinen ja varustettu olka-tuilla, joten sukeltaja saattoi tasapainottaa laitteen ja pitää samalla kätensä vapaina. Havainnointia varten laitteessa oli lasi-ikkuna. Lorenan laitetta käytettiinkin uponneiden alusten etsinnöissä Nemijärvellä Roomasta etelään.

Vuonna 1616 Franz Kessler suunnitteli kello-periaatteeseen pohjautuvan sukelluslaitteen, joka ulottui sukeltajan nilkkoihin. Kesslerin luonnos muistutti melkoisesti kirkonkelloa, olipa sen sisäpuolella sijaitseva painolastikin kellonkielen kaltainen. Samoihin aikoihin Francis Bacon kuvaili toista tuohon aikaan käytettyä sukelluslaitetta. »Se oli ontto metallista valmistettu alus, joka laskettiin vedenpinnan tasoon ja vei meren pohjalle koko sisällään olevan liinavaraston.» Laite oli tuettu kolmijalalla.

Sen kupu oli noin puolentoista metrin korkeudella pohjasta. Ba-con selitti: »Kun sukeltaja ei enää kyennyt pidättelemään hengitystään, hän saattoi työntää päänsä alukseen ja täytettyään keuhkonsa pala¬si taas työhön.»Alkeellisen kelloperiaatteen tehokkuus todistettiin käytännössä vuonna 1687, jolloin William Phips käytti sukelluskelloja runsaan kymmenen metrin syvyyteen uponneen espanjalaisen kaljuunan Nuestra Senora de la Concepcionin tarunomaisen aarteen pelastamiseen. Onnistuneimmat sukelluskellot rakensi vuonna 1690 Edmund Halley, tähtitieteilijä, joka keksi hänen mukaansa nimetyn pyrstötähden syklisen liikkeen. Raskaalla painolastilla varustetun puisen kellon sisällä oleva ilma vaihdettiin lähettämällä kelloon pinnasta uutta ilmaa pienissä tynnyreissä.

Edmund Halleyn sukelluskello, sai puhdasta ilmaa pinnasta lasketuissa pienissä tynnyreissä.