Ihmisen varhaisten merenpaluuyritysten kestoa ja syvyyttä rajoitti suuresti hänen kyvyttömyytensä toimittaa sukeltajalle runsaasti ilmaa, joka olisi sallinut sukeltajan työskennellä turvallisesti ja tehokkaasti.

Vuonna 1660 Robert Boyle määritteli paineen alaisia kaasuja koskevat fysikaaliset lait. Tämän seurauksena keksijä Denis Papin, höyrykoneen suunnittelun uranuurtaja, kehitti vuon¬na 1689 alkeellisen ilmapumpun, jonka avulla sukelluskelloon oli mahdollista saada jatkuvasti ilmaa. Pumpun avulla voitiin ilmaa työntää kelloon missä syvyydessä tahansa, eikä ilma enää noussut kellon sisällä syvyyden määräämälle tasolle. Jatkuva puhtaan ilman saanti pitkitti huomattavasti sukelluksen kestoa.

Vuonna 1772 Sieur Freminet keksi nahkapuvusta ja kuparikypärästä koostuvan sukelluslaitteen. Sukeltaja sai ilmaa selässään kantamastaan säiliöstä, joka oli yhdistetty kypärään kahdella putkella.

Tä¬mä keksintö tuli mullistamaan koko sukellus-tekniikan. Noin sata vuotta myöhemmin John Smeaton rakensi sukelluskellon, joka oli Papinin ehdotuksen ensimmäinen käytännön toteutus. Kello ei uponnut kokonaan veteen, ja siihen pumpattiin ilmaa katon kautta. Uutinen levisi nopeasti, ja pian Ranskassa, Englannissa ja Saksassa syntyi oikea keksintöjen tulva. Näissä maissa tehtiin joukoittain valmiita laitteita ja epätäydellisten, mutta käyttökelpoisten laitteiden kokeiluja. Sieur Freminet väitti tehneensä onnistuneita sukelluksia Seinessä, K.H. Klingert Oderissa

ja William Forder Thamesissa. Heidän laitteensa erosivat suuresti toisistaan, mutta kaikissa oli jäykkä, tähystysaukoin varustettu ja nahkapukuun kiinnitetty kypärä. Niihin saatiin ilmaa palkeisiin liitetystä putkesta, josta ilma työntyi ilmakehässä vallitsevaa suuremmalla paineella. Toista putkea käytettiin pilaantuneen ilman poistamiseen.

Vuonna 1809 Frederic de Dreiberg suunnitteli edellisiä kekseliäämmän laitteen, jossa käytettiin vedenalaisesta varastosta saatavaa paineilmaa. Sukeltajan piti kantaa selässään vesitiivistä säiliötä ja pitää päässään kruunumaista kapinetta. Kruunu oli yhdistetty ilmasäiliöön vivuilla, jotka vuorostaan liikuttivat säiliön palkeita, puristivat ilman kokoon ja työnsivät sen hengitysputken kautta sukeltajan suuhun. Tällainen kapistus ei vain valitettavasti toiminut.

Kymmenen vuotta sen jälkeen kun Dreiberg julkisti Le Tritoniksi nimittämänsä keksinnön, Augustus Siebe esitteli avoimen sukelluspukunsa. Siihen kuului kova sukelluskypärä ja nahkainen jakku. Ilmaa pumpattiin kypärään, ja uloshengitetty kaasu ja ylimääräinen ilma poistuivat jakun alaosasta sukeltajan vyötärön kohdalta. Tämä hyvin yksinkertainen puku antoi sukeltajalle mahdollisuuden pitää päänsä eräänlaisessa yhdenmiehen sukelluskellossa. Laite oli kohtalaisen käytännöllinen ja kaikkia aikaisempia paljon turvallisempi. Sitä voitiin käyttää missä syvyydessä tahansa, kunhan ilmapumppu oli tarpeeksi tehokas. Pukua kokeiltiinkin monissa onnistuneissa nostotoimissa.

Vedenalainen taiteilija työskentelee rauhassa maalaus­telineensä ääressä. Hänen pukunsa on nykyaikainen muunnelma Augustus Sieben 1800-luvulla valmistamas­ta alkuperäismallista. Sukeltaja saa puhdasta ilmaa pintaan ulottuvasta ilmasuuttimesta.	Sieben ensimmäinen avoin sukelluskypärä. Bma pum­pattiin kypärään pinnasta ja poistui nahkaisen jakun alaosasta sukeltajan vyötärön kohdalta.