Kalastus ei ole pelkästään kalojen pyyntiä. Saaliiksi voidaan saada monia muitakin merieläimiä. Esihistoriallisella kalastajalla ei ollut apunaan minkäänlaisia välineitä. Hän vain kahlasi asumuksensa lähellä olevan joen, järven tai meren matalaan rantaveteen ja poimi sieltä kotiloita, simpukoita, rapuja - mitä milloinkin sattui löytämään. Pienet laskuvesi altaat tai kuivuvat lammikot olivat parhaita saalistuspaikkoja. Kaloilla oli vähän piiloutumistilaa, ja ne voitiin pyydystää paljain käsin. Joessa uiva lohi pysyttelee usein pitkiäkin aikoja melkein paikallaan. Varovainen ja taitava saalistaja saattoi sujauttaa kätensä pitkin kalan ruumista, tarttua kidusaukkoihin ja heittää kalan rannalle.

Kalastajien perusongelma saaliin paikantamisessa on vedenalainen heikko näkyvyys. Heidän täytyy turvautua välillisiin havaintoihin saadakseen tiedon kalojen esiintymisestä.

Kalastamisessa on kaksi perusvaihetta: saaliin paikantaminen ja sen pyydystäminen. Nykyajan kalastajat käyttävät saaliin paikantamiseen tieteellisesti suunniteltuja, mutta vieläkin osittain tehottomia menetelmiä. Pyyntimenetelmät ovat sen sijaan kehittyneet huomattavasti. Kalastajien perusongelmana on pinnanalainen huono näkyvyys. Heidän täytyy turvautua välillisiin havaintoihin saadakseen tiedon kalojen esiintymisestä tai kaloille suotuisista olosuhteista. Menneiden aikojen pyytäjien tavoin nykyajankin kalastajat voivat käyttää oppainaan muita eläimiä, joiden esiintyminen viittaa siihen, että alueella on kalaparvia. Tiettyjä lintulajeja näkee usein samoilla paikoilla, joilla eräät kalat ovat liikkeellä.

Kalastuskeihäs keksittiin esihistoriallisella kaudella satoja kertoja. Sen keksijät saattoivat asua tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Aluksi käytettiin teräväkärkistä suoraa keppiä. Sitten keihään kärkeen alettiin uurtaa väkäset, jotka estävät keihästettyä kalaa pääsemästä irti. Keihäänkärki muotoiltiin luusta, simpukankuoresta, pienistä tikuista tai terävistä kivistä. Kreikkalaisten merenjumalan Poseidonin kuviteltiin kantavan kolmikärkistä atrainta, antiikin kreikkalaisten kalastusvälinettä. Polynesian saarten sukeltavat kalastajat hiovat vielä nykyäänkin merikilpikonnan kuoren läpinäkyväksi ja käyttävät sitä sukellusnaamarina kalastaessaan veden alla.

Kun ihminen alkoi keksiä työkaluja, kalastuskin kävi tehokkaammaksi. Osterit ja muut kuorelliset eläimet irrotettiin alustakivistään hakkaamalla niitä kepeillä ja kivillä. Matalien onkaloiden mustekalat voitiin survaista ulos piilopaikastaan pitkillä kepeillä. Ihmisen ryhtyessä matkaamaan vesitse, ensin lautoilla ja tukeilla, myöhemmin veneillä ja kanooteilla, kalastajatkin tietysti etenivät kauemmaksi rannikolta. Myös avomeren syvistä vesistä löytyi kuorellisia nilviäisiä, ja ihmiset keräilivät niitä sukeltamalla. Japanissa on vieläkin ama-nimellä tunnettuja naissukeltajia, jotka sukeltavat samalla tavoin kuin edeltäjänsä 2000 vuotta sitten. Myös kemiallisia keinoja opittiin käyttämään kalojen pyydystämiseen. Todettiin, että kalat voi huumata lisäämällä eräiden kasvien nesteitä pienehköihin vesialtaisiin, joissa ne eivät hajaannu veteen kovin nopeasti. Kemikaalit vaikuttavat kalaan nukutusaineen tavoin. Ne lamauttavat kalan liikehermot ja lihakset niin, että kala nousee pintaan. Kaloja pyydetään kemiallisesti myös huumaamalla pienempiä kaloja ja päästämällä ne veteen. Harhailevat pikkukalat joutuvat helposti isompien kalojen saaliiksi, ja nämäkin menehtyvät.

Keihästäjä. Kuvan kalastaja hankkii saaliinsa hyvin alkeellisella menetelmällä. Hän iskee keihään kalan — tässä tapauksessa meriahvenen — ruumiiseen.