 |
 |
käydään useimmiten paritteluaikana ja tavallisesti maalla.
Merinorsu-urokset taistelevat usein keskenään paritteluaikana. Näillä taisteluilla pyritään määrittämään yhteisön sisäinen arvojärjestys. Nuoret urokset, jotka eivät vielä ole sukukypsiä, ryhtyvät nekin vale taisteluihin kuin harjoitukseksi vastaisen varalle. Ennen kuin urokset käyvät kiinni toisiinsa, ne uhkailevat toisiaan »kärsäänsä» pullistelemalla, kohottelemalla eturuumistaan, tekemällä äkillisiä hyökkäysliikkeitä ja mylvimällä pelottavan äänekkäästi.
Jos toinen taistelija on selvästikin toista heikompi, se peräytyy ennen kuin kamppailu muuttuu verenvuodatukseksi. Vain noin joka kuudeskymmenes näistä kamppailuista jatkuu uhkailuvaihetta pitemmälle. Kuitenkin jos urokset ovat suunnilleen samanpituisia ja painoisia ja jokseenkin yhtä hyökkääviä, ne eivät ole millänsäkään uhkailusta, vaan ryhtyvät todelliseen taisteluun.
Merinorsut taistelevat melkein aina maalla, mutta joskus taistelijat saattavat siirtyä taistelun tuoksinassa veteen.
Maalla käydyt taistelut ovat yleensä lyhyitä. Ne kestävät vain viisi minuuttia tai vähemmänkin. Joskus taistelu voi kuitenkin jatkua jopa 45 minuuttia. Isot eläimet seisovat rinta rintaa vasten painettuna ja tekevät harhautusliikkeitä odottaen, että toisen puolustuksesta löytyisi aukko. Viimein toinen osapuoli käy kiinni vastustajan niskaan lujalla, voimakkaalla iskulla. Hyökkääjän pää työntyy alaspäin, ja sen terävät hampaat viiltelevät vastustajan lihaa.
Kun toinen taistelijoista on saanut tarpeekseen, se peräytyy tunnustaen tappionsa. Hävinnyt ei
aina ole se, joka on saanut taistelussa pahimmat vammat. Se on vain jostakin syystä päättänyt peräytyä. Eläimistä vuotaa runsaasti verta, ja haavat ovat syviä, mutta paranevat nopeasti. Onneksi merinorsun kaula ja rinta kestävät rajuakin käsittelyä, koska niissä on sarveistunutta kudosta, joka suojaa eläintä vaikeilta vammoilta.
ggh
fsf
sfs
sfs
sfs
fgg
Taitto: ja web julkaisu: Jari Saarinen
