Kun me ihmiset yritimme tulla meressä yhtä vapaiksi kuin kalat, meidän täytyi unohtaa pelkomme ja sopeuttaa mielemme ympäristöön, joka muistutti perin vähän omaamme. Ensin meidän täytyi vapautua letkuista ja köysistä, jotka tekivät meistä liekaan sidottuja eläimiä.
Sitten meidän täytyi kahdesta syystä luopua pohjassa kävelemisestä. Ensiksikin me halusimme vapautta kolmessa ulottuvuudessa. Toiseksi pystysuora kävelyasento tarjosi veden kaltaisessa sakeassa aineessa mahdollisimman suuren vastuksen liikevoimalle ja vesivirtauksille. Siksi meidän oli kehitettävä käyttökelpoinen, omavarainen hengityslaite. Meidän täytyi myös liikkua uimalla vaakasuorassa asennossa, veden kannattelemina.
Laajentaaksemme liikkumavapauttamme ja retkiemme kestoa meidän tuli hankkia paremmat tiedot sukeltamisen fysiologiasta. Ilmaletkut ja pelastusköydet, pelkojemme ja virheellisten tietojemme vertauskuvat, olivat useinkin osoittautuneet surman loukuiksi. Ilmaletkut ja pelastusköydet olivat pelkojemme ja merta koskevien harhaluulojemme vertauskuvia.
Monet keksijät olivat haaveilleet vapautuvansa niistä. Jo Klingert vuonna 1797, Fullerton vuonna 1805 ja James vuonna 1825 laativat luonnoksia omavaraisesta sukelluslaitteesta, johon kuului ilmasäiliö. Vuonna 1869 julkaistussa Jules Vernen teoksessa Sukelluslaivalla maapallon ympäri ennusteltiin ainakin kaksiulotteista vapautta mereen palaavalle ihmiselle.

Sukellusvene Nautiluksen kapteeni Nemo huomauttaa kirjassa professori Aronaxille: »Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, professori, että ihminen voi elää veden alla, mikäli hänellä on mukana riittävä varasto hengityskelpoista ilmaa.» Jo Vernen aikana alettiin käytännössä toteuttaa pyrkimystä tähän vapauteen. Neljä vuotta ennen Vernen klassisen teoksen ilmestymistä Benoit Rouquayrol ja
Auguste Denayrouze esittelivät laitteen, jonka ansiosta sukeltaja saattoi varastoida pienen määrän ilmaa selkäänsä, irrottaa pintaan johtavan letkun ja kävellä vapaasti valtameren pohjassa. Vapaus oli lyhytaikaista ja laite alkeellinen, mutta ensi askel oli kuitenkin otettu vuonna 1865. Rouquayrolin ja Denayrouzen laitteen perusratkaisu oli säädin, jolla sukeltaja ohjasi ilman virtaamista vedenalaisesta säiliöstä suuhunsa. Yksi 1800-luvun loppupuolen uutuuksista oli hapen kierrätyslaite, jonka Henry Fleuss keksi vuonna 1878.
Tämä laite antaa sukeltajalle ainoastaan happea. Hänen uloshengitys Iimansa suodattuu kemiallisen aineen läpi, joka puhdistaa sen hiilidioksidista. Tuonnempana näemme, miksi tällaisia laitteita voidaan käyttää vain hyvin matalassa vedessä. Käytännöllisempi ajatus on varustaa sukeltaja omavaraisella, täysin automaattisella ilmanhengityslaitteella.
Paineilman hengittäminen asettaa tosin omat rajoituksensa, jotka saatiin selville kovissa käytännön kokemuksissa. Näistä rajoituksista huolimatta hengityslaite merkitsi suunnatonta edistystä ja teki sukelluksesta suositun urheilun. Koska ihmisruumiin anatomia ei riitä tehokkaaseen, vaivattomaan uintiin, on kehitetty sukellusräpylöitä ja mekaanisia työntölaitteita. Meillä on kuitenkin edessämme pitkä taival, mikäli joskus aiomme yltää lauhkean sukulaisellemme pyöriäisen verroille sen omassa elementissä.

Jules Verne haaveili ajasta, jolloin ihminen kykenisi liikkumaan vapaasti meressä. Polttavat maneetit edustavat niitä vaaroja, jotka odottavat ihmistä aaltojen alla.