1800-luvun sukeltajat käyttivät pulleaa sukelluskypärää, johon pumpattiin ilmaa vedenpinnasta. Ilmavirtaus oli niin tasaista, kuin käsi-pumppua käyttävät miehet kykenivät saamaan aikaan. Vasta vuonna 1865 Benoit Rouquayrol ja Auguste Denayrouze kehittivät aeroforiksi nimitetyn säätimen, jolla ilmaa voitiin toimittaa sukeltajalle oikeina annoksina.

Säädintä käytettiin aluksi suukappaleeseen yhdistettynä, ilman sukelluspukua, ja myöhemmin tiukan, kumipintaisen puvun kanssa. Säädin oli liitetty sukeltajan selässä olevaan ilma-säiliöön. Säiliöön puolestaan virtasi jatkuvasti ylhäältä pumpattua ilmaa, jonka paine oli 42 kg/cm2. Säädin annosteli ilman virtausta säiliöstä sukeltajan suuhun. Rouquayrolin ja Denayrouzen laite helpotti hengittämistä. Sukeltaja saattoi hetkeksi kytkeä irti ilmaputkensa ja esimerkiksi siirtyä tällöin turvallisesti laivahylkyyn.

Rajoittamaton liikkumisvapaus merenpohjassa oli aina ollut sukeltajien haave. Käyttäessään emäalukseen johtavaa ilmaletkua he saattoivat kulkea vain niin laajalla alueella kuin letkun pituus antoi myöten. Voimakkaat vesi virtaukset liikuttivat köysiä ja sukeltajaa ja kuljettivat hänet pois työnsä äärestä. Varhaiset ilmasäiliötkin, kuten Klingertin säiliö ja Halleyn kello, antoivat vain vähän enemmän vapautta. Niissä oli lisäksi se haitta, että ne olivat hankalia käyttää ja kalliita pitää kunnossa.

Rouquayrol ja Denayrouze keksivät ensimmäisen Ilmansäätimen
vuonna 1865. Säiliöön saatiin ilmaa pinnassa toimivasta pumpusta.