Kun jokin nisäkäs laskeutuu veteen, sen ruumis kärsii melkoista lämmönhukkaa. Jotkut merieläimet ovat saaneet suojakseen lämmönmenetystä vähentävän rasvakerroksen ja tuuhean karvapeitteen. Tällainen eläin on esimerkiksi jääkarhu, joka ui vallan tyytyväisenä napaseudun hyytävissä vesissä.

Kuvatessamme Kalifornian rannikolla televisiofilmiä merisaukosta totesimme, että noilla pienillä eläimillä on hyvin ohut rasvakerros ja turkki. Merisaukot näyttivät olevan syömäpuuhissa suurimman osan valveillaoloajastaan. Niiden täytyi säilyttää sekä ruumiinlämpönsä että painonsa. Huomasimme, että merisaukon piti syödä mieliravintoaan merikorvia (muuan kotilosuku), taskurapuja ja merisiilejä likemmäs kymmenen kiloa päivässä. Tämä määrä on neljännes eläimen painosta.

Maissa elävän ihmisen päivittäinen ravinnontarve vastaa sen sijaan vain yhtä sadasosaa hänen ruumiinpainostaan. Vaihtolämpöisten eläinten tilanne on toisenlainen. Meren kalojen ja matelijoiden ei tarvitse pitää ruumiinlämpöään tasaisena, vaan lämpö vaihtelee ympäröivän veden lämpötilan mukaan. Joskus näiden eläinten ruumiinlämpö on jonkin verran veden lämpöä korkeampi. Toisinaan se on huomattavastikin korkeampi, kuten nopealiikkeisellä tonnikalalla. Tällainen eläin tarvitsee paljon energiaa, jota se saa ravinnosta.

Vedenalainen vierailu. Vanhan laivahylyn jäänteitä tutkiva sukeltaja huomaa, että hylky on joutunut monenlaisten merieläinten asuttamaksi.

Tonnikala on kuitenkin poikkeus vaihto-lämpöisten eläinten joukossa. Useimmat vaihtolämpöiset eläimet selviytyvät ravinnotta päiviä, viikkoja, jopa pitempiäkin aikoja. Tasalämpöisten eläinten sitä vastoin tarvitsee saada energiaa säännöllisesti ja runsaasti. Ilman energiaa ne menehtyvät. Mitä lämmönhukkaan tulee, mainittakoon tässä, että yksi paineilmasukeltajaa vaanivista vaaroista on juuri lämmönhukan aiheuttama väsymys.